fbpx

Blogi vaihdevuosista, elämästä ja ihonhoidosta.

Kapselipukeutumisesta

65 päivän ajan vaatekaappinani toimi matkalaukku: koronakevät teki minusta kapselikaappipukeutujan. Termi kapselipukeutuminen on vilahdellut somessani satunnaisesti ja olen joskus jopa leikkinyt ajatuksella oman kapselin rakentamisesta. 

Nyt tein sen pakotetusti. 

Jos vaatekaapin kapselointi on sinulle vieras ajatus, niin käypä lukemassa ideasta täältä. Linkki vie Anna-lehden sivulle, jossa Piia Sainio kertoo kapselipukeutumisen perusteet.

Kevät 2020 sai minut pohtimaan suhdetta tavaroihini.

Lähdin 65 päivän mittaiselle matkalleni koronakoloon hyvin nopeasti, vain muutaman tunnin varoitusajalla. Äiti soitti aamulla ennen kahdeksaa. Puin päälle. Ajoin hakemaan äitiä. Yhdessä ajoimme sairaalaan, josta meidät käännytettiin ovelta.

Koska tiesin, etten voisi edestakaisin liikkua lapsuudenkodin ja oman kotini välillä, valitsin kahdesta paikasta sen, missä minua tarvittiin enemmän. Sovimme mieheni kanssa, että olen äitini tukena tarvittavan ajan.

Sairaalakeikalta suuntasin kotiin. Äiti odotti autossa, kun säntäsin sisälle. Mies oli pyynnöstäni nostellut esiin jo vaatteita, joita olin puhelimessa hänet ohjeistanut etsimään. Mukaan otin sen mitä yhteen pieneen lentolaukkuun mahtui.

(lisää…)
Keski-ikäisen naisen karvakapina

Muistan elävästi ensimmäisen vahaukseni. Se sattui ihan hitosti. Aloitin repimisen salaa omassa huoneessa ja lopulta oli pyydettävä äiti apuun. Hän hoiti homman loppuun. Itkin melkein koko toimituksen ajan, koska teki niin kipeää. 

Kipua merkityksellisempää oli kuitenkin sileät sääret. 

Olin tuolloin ehkä noin 12 vuotias ja lähdössä leirille. Minulla oli koko kaveriporukan karvaisimmat sääret ja näkyvin alapääkarvoitus. Se oli niin noloa. Olin aivan varma, että kaikki puhuisivat vain kehoni karvoista. Niistä oli päästävä eroon. En halunnut olla leirin apinatyttö.

Bikinialuetta ajelin äidiltä varastetulla sheiverillä.

(lisää…)
Voimakasvini voikukka

Löysin tällä viikolla voimakasvini. Tuo keltainen ihme nousee, kukkii, selviää ja pärjää. Se ei ole tarkka maaperästä: sitkeä kasvi loistaa kaikkialla ja levittää haituviaan ympärilleen.

Ihailen sinua voikukka.

(lisää…)
Kiitollisuuskylpy ja viikon tunnekalenteri

Uutisia. Tiesitkö, että koko hiton kevät 2020 on ollut yhtä kirottua poikkeustilaa ja epänormaali on uusi normaali. Minun arkeni uusi normaali alkoi maaliskuun 24. Silloin isä joutui sairaalaan ja minä muutin takaisin lapsuudenkotiini. Tänään on 4.5. Isä on edelleen sairaalassa. Äiti ja minä täällä lapsuudenkodissa ja muu lauma omissa koloissaan. 

Viikon tunnekalenteri

Minusta on aina yhtä kiehtovaa ajatella, että tunne kestää itse asiassa vain 90 sekuntia – sen jälkeen olet itse vastuussa siitä, miten siihen reagoit. Alatko ruokkia ja ylläpitää tunnetta vai annatko sen olla ja mennä. Valinta on sinun – tämä sääntö toimii myös poikkeustiloissa.

Kevään 2020 arki on ollut nuoralla tanssimista, myös arkeen kuuluvat tunteet ovat tanssineet samalla keinuvalla nuoralla. Ainakin minun päässäni. Yhdessä hetkessä itken, toisessa saavutan tyyneyden. Välillä tunnen syvää vihaa kaikkea kohtaan. Ja kaiken yllä leijuu alituinen pelko: isän menettämisen pelko, selviytymisen pelko, taantuman pelko. 

Kun koronakolon alkuhetkillä tunteet seilasivat ääreltä toiselle ja en saanut mistään kunnolla kiinni, päätin antaa tunteille tilaa ja huomiota. Tunnustella ja kuunnella: mitä tunteella on kerrottavana? Mihin kohtaan kehoa se asettuu? Mikä on sen tarkoitus?

Yksi tunne kiristää mahaa, toinen saa suupielet nousemaan. Joku hikoilutti silmiä.

 Viikottain olen keskustellut lukuisten eri tunteiden kanssa, kaikilla on ollut oma tarinansa kerrottavana. Olen antanut jokaiselle hetken aikaa ja lopulta olemme jatkaneet matkaa omiin suuntiimme. On tunteita, jotka käyvät luonani useammankin kerran viikon aikana, toisista olen saanut jopa päivittäisiä seuralaisia. 

Yhtenä iltana törmäsin vihaan. Sitä kuuntelin erityisen tarkasti, vihasta en halunnut jokapäiväistä vierasta.

(lisää…)
Kiitollisuuden matkasaarnaajan kiitollisuusohjelma

“Minusta tulee lähetyssaarnaaja”. Näin ilmoitin vanhemmilleni leuka pystyssä nelivuotiaan varmuudella. Kukaan ei tiedä, mistä tuo ammatti oli päähäni pälkähtänyt. Ei minulla ollut hajuakaan siitä, mitä kyseinen ura olisi sisällään pitänyt.

Minusta ei tullut lähetyssaarnaajaa. 

Osittain osuin kuitenkin oikeaan. Minä nimittäin saarnaan. Aivan liian usein huomaan puhuvani kiihkeästi vaihtuvista aiheista. Avantouinnista. Koirista. Paljasjalkakengistä. Kuluneen vuoden aikana aihepiiri on supistunut. Olen pauhannut pääosin kiitollisuudesta. Puhun siitä ihan kaikille, jotka osoittavat edes pientä kiinnostusta. Toisinaan myös niille, jotka eivät juurikaan kiinnostusta osoita.

Kiitollisuus on täyttänyt mieleni ja sydämeni.

Onneksi on ihmisiä, jotka ovat aiheesta yhtä innostuneita. Tätä kirjoitusta varten sain keskustella kiitollisuudesta positiivisen pedagogiikan ja psykologian asiantuntijan Pauliina Avolan kanssa. Pauliinan asiantuntemus toimi koko kirjoituksen lähteenä. Pauliina Avolasta ja hänen edustamastaan yrityksestä, Positive Education Oy:stä, voit lukea lisää heidän nettisivuiltaan

Keskustelumme pohjalta kehittyi pieni kiitollisuusohjelma,  jota noudattamalla sinäkin voit vahvistaa taitoasi havaita hyvää. Kiitollisuusohjelman löydät kirjoituksen lopusta

(lisää…)
Hiton erilaista kiitollisuusarkea

Perjantai-ilta: paistamme äidin kanssa makkaraa takassa. Uutuuttaan kiiltävä halsteri alkaa pikkuhiljaa mustua ja nokeentua. Halsterin nappasin vanhempieni varastosta, jossa se oli odotellut paketissa. Odotellut grillikotaa. Odotellut sitä ja odotellut tätä. Odotellut parempia aikoja. “Otetaan se käyttöön sitku”

Halsteri otettiin käyttöön, nytku ajat ovat paskat ja vaikeat.

Halsteri ja takassa käristetyt soijamakkarat olivat perjantain kiitollisuuteni. Se hetki, kun katselimme äidin kanssa takassa kytevää hiillosta. Yhteinen mahanpohjaa kipristävä nauru, kun yksi makkaroista tipahti hiillokseen ja rapsuttelimme nokea ja hiilenpaloja makkaran pinnalta. Naurunremakan yhteydessä yhteinen lantionpohjatreeni, kun kaksi nuoruuden ohittanutta naista pidättelee ilopissaa kyyneleet silmissä. 

Fyysistä ja henkistä lämpöä. Koronakolossakin tunnemme kiitollisuutta ja iloa.

Mitä on kiitollisuus?

(lisää…)
Täysjärkisenä koronakolossa

Miten pysyä täysjärkisenä koronakriisissä kysyi Lauri Järvilehto blogissaan. Täysin sama kysymys on pyörinyt päässäni päivittäin. Useita kertoja. Ensimmäisten koronakolopäivien aikana useita kertoja tunnissa. Ajatukset kiersivät kehää: tämä ei lopu ikinä. Kun tämä päättyy, niin miten tämä päättyy? Miksi näin kävi? Kenelle voisin valittaa – tällaista kevättä en tilannut.

Isä on edelleen sairaalassa.  Laumani on edelleen hajallaan. Minä, äitini ja koira pysymme täällä koronakolossa peltojen ja metsien keskellä. 

On reilut neljä viikkoa siitä, kun siirryimme etäopetukseen. On reilut kolme viikkoa siitä, kun isä sai aivoverenvuodon ja minä muutin takaisin lapsuudenkotiini. Pieni ikuisuus. Vastausta täysjärkisenä pysymiseen en ole löytänyt.

(lisää…)
Aika ennen ja jälkeen

Viikko sitten

Pieni horjahdus liukkaalla, tasapainon menetys ja pään kolahtaminen jäähän. Siinä se oli. Tuo mikrosekunnin kestänyt hetki jakoi kaiken aikaan ennen ja jälkeen. Se oli minun isäni, joka liukastui, kaatui ja iski päänsä. Kaatumisen seurauksena isä on tehovalvonnassa. Yksin. 

Koronan keskellä on vittumaista sairastaa.

Sairaalat ovat umpioita: potilaita otetaan sisään, vieraita ei. Koska äitikin kuuluu riskiryhmään, muutin takaisin lapsuudenkotiini. Epätietoisuus, suru ja huoli ovat liian raskaita kantaa yksin. Täällä me kaksi aikuista naista nyt istumme peltojen ja metsien suojassa. Puhumme, nukumme huonosti, soittelemme sairaalaan ja odotamme. 

Minun laumani on nyt jakautunut useaan eri paikkaan: isä on sairaalassa. Me äidin kanssa täällä maalla. Muut omissa osoitteissaan.

(lisää…)
Rutiinit auttavat, naamarutiinit erityisesti.

Naamajutuista on tullut entistä tärkeämpiä. Aamuin illoin otan tuotteita kämmeniin ja nuuskutan hetken niiden tuoksuja. Sivelen rauhallisesti kasvoja, painelen ja nautin. Aamulla nipistelen kevyesti ja näppäilen silmiä hereille. Illalla liikkeet ovat painavampia ja viipyileviä. 

Naamarutiinit tuovat iloa ja levollisuutta kaiken kaaoksen keskelle. 

Mietin hetken, että voinko edes kirjoittaa noita sanoja, kun kaikki on niin erilaista. Mutta voin. 

Ajattelen, että juuri nyt tarvitsen joka ainoan mahdollisen ilon hippusen, mitä tarjolla on. 

Kuten olen ennenkin kirjoittanut: ihonhoitorutiinit ovat minulle päivittäinen naamanhoitomeditaatiohetki. Rauhoittumista käsien liikkeeseen, hengittelyä sivelyjen tahdissa. 

(lisää…)
Kaikenlaista. Ensimmäinen etäopetusviikko.

Mitä oikein tapahtui? Kaksi viikkoa sitten kampus kuhisi ihmisiä. Opiskelijat pelasivat käytävällä naureskellen koronapeliä. Itse paukutin koneella ihan viime tipassa opiskelijoiden työvuoroja koulun hoitolaan.

Kun 15.3. iltapäivällä tuli ilmoitus etäopetukseen siirtymisestä, olo oli monella tapaa häkeltynyt. Koulu kiinni. Ensimmäistä kertaa 45-vuotisen elämäni aikana instituutio nimeltä koululaitos sulkisi ovet.

Hieman pienempi häkellys koski omaa työnkuvaani: kädentaitoja kotoa käsin – miten helvetissä tästä selvitään? Istuin sohvalla lukemassa koulutuskuntayhtymän johtajan lähettämää tiedotetta yhä uudelleen. Teki mieli nipistää käsivartta: onko tämä totta.

Totta se oli. Aika ennen ja jälkeen. 

(lisää…)