Anna

Tässä on juttu, jota olen toisaalta odottanut ja toisaalta pelännyt. Ensin mietin, kehtaanko kysyä, saisinko haastatella ja kirjoittaa. Kun lopulta kehtasin ja lupa irtosi, mietin, osaanko kirjoittaa. Ja tässä juttu nyt on. Mahassa leijuu perhosia ja pieniä pörriäisiä: olen yhtä aikaa tosi onnellinen ja peloissani.

En ole ollenkaan varma, osasinko tehdä tällä jutulla oikeutta Annalle, mutta täysin itsekkäistä syistä olen hiton kiitollinen. Sain nimittäin todella paljon ajateltavaa tutustuessani tarkemmin Annaan. Anna on huikea tyyppi, ihmeellinen nainen ja mielettömän hauska ihminen. 

Minun kohdallani tarina alkaa helmikuussa 2020, kun istuin meidän lähikaupan parkkipaikalla ja itkin. Tuijotin kuvaa Annan Instassa, jossa hän katsoo sylissään olevaa puolivuotiasta tytärtään. Kuvassa molempien päätä peittää lyhyen lyhyt karvoitus. Tytön hiukset eivät ole vielä ehtineet kunnolla kasvaa. 

Äiti kävi ajeluttamassa päänsä paljaaksi ennen ensimmäistä syöpähoitoa.

Kuluu aikaa, ja huhtikuussa 2021 koputin tutun näköistä naista olkapäähän S-marketin hyllyjen välissä, toivoen, että se olisi Anna. Naisen hiukset näyttävät aivan erilaisille kuin edellisellä kerralla tavatessamme: ne ovat sellaiset ihanan puolivallattomat. Maski peittää puolet kasvoista. 

Onneksi uskalsin koputtaa, sillä Annahan se oli. Siinä hetkessä sovimme Meet-treffit, ja vajaa viikko tuosta Ässykkä-tapaamisesta istun omassa keittiössäni kirjoittamassa tätä.

Juttu kertoo siis Annasta. Innostujasta, joka on avoin kaikelle uudelle. Annasta, joka on välillä ihan vitun katkera syövälle.

Syöpäläinen

Anna löysi loppuvuodesta 2019 rinnastaan patin. Ihan varmuuden vuoksi hän mainitsi asiasta neuvolassa. Siellä sanottiin, että ihan varmuuden vuoksi ultrataan rinta. Ultraava lääkäri sanoi, että ihan varmuuden vuoksi otetaan siitä näyte. Kun näytteen tulokset tulivat, käynnistyikin sitten kaikenlaista juttua. Enää ei puhuttu ihan varmuuden vuoksi toimimisesta. Puhuttiin syövästä. 

“Kun soitto siltä lääkäriltä tuli, iski välittömästi sellainen ääretön painon tunne koko kehoon. Että mitenköhän tää kaikki oikein järjestyy. Kuinka pärjäävät lapset ja mies, jos kuolen. Kuolenko? Milloin kuolen?”

Ensimmäisen shokkivaiheen mentyä ohi, ajautui Anna omien sanojensa mukaan syöpäkuplaan. Sellaiseen kuplaan, jossa sairaus oli ulkoistettu toisten hoidettavaksi ja toisten vastuulle. Kuplan sisällä oli hyvä asettaa itsensä suojausasetuksille, koska kaikkea ei pystynyt käsittelemään. 

“Ihan sairastahan se on, että pitää sairastua, jotta osaa arvostaa sitä mitä on.” 

“Se aika oli vähän kuin sellaista kummallista unta. Tuntuu ihan kamalalle sanoa, mutta nautin viime kevään vauva-ajasta syvemmin kuin ensimmäisen kohdalla. Koko ajan oli läsnä elämän hauraus. Kun tiesi, että kaikki on tosi pienen langan varassa, niin jokainen hetki oli äärettömän arvokas.”

Voimavarat 

Annan kotona oli poika, tytär, mies ja koirat. Kodin ulkopuolella muu perhe ja ystävät. Kaikki nuo muodostivat turvaverkon, joka oli aina olemassa. Silloinkin kun vitutti ja olo oli katkera. Lasten vuoksi oli pakko nousta niinäkin aamuina, kun ei olisi mitenkään jaksanut. Välillä hoidot tekivät olon ihan hiton kipeäksi ja väsyneeksi.

Ja koirat veivät hitaille kävelylenkille. Kävelyn parhaita puolia on sen tasainen rytmi, joka antaa aikaa ajatella. Ajatella kaikenlaista: kuolemaa, pelkoja, haavoittuvuutta. Tunteita, jotka tulivat ja menivät. 

Anna ei ollut hiljaa syövästä, vaan hän kertoi avoimesti somessa vaikeista tunteista, peloista ja kuvitti asioita. “Oli helpottavaa kertoa. Ei tarvinnut peitellä puoli paljasta päätä tai puuttuvaa rintaa. Ja kaikki saamani viestit kantoivat ja antoivat voimaa. Se, että sain vitsailla syövästä ja kuolemasta, auttoi pienentämään pelkoa ja myös sitä syöpää. En halunnut antaa syövälle yhtään enempää tilaa kuin oli pakko. Se oli minun tapani käsitellä asioita.”

Syöpä sanana herättää tunteita. Kun juttelimme Annan kanssa huomasin välillä pysäyttäväni oman puheeni kuin seinään: miten kysyä kysymys sanomatta ääneen tuota ässällä alkavaa sanaa. Vaikka nimenomaan syövästä oli tarkoituskin keskustella. Anna teki tilanteen itse helpoksi. 

Hän kertoi avoimesti, miten hän ei enää suostu käymään vuoropuhelua syövän kanssa, koska sillä ei ole enää mitään sellaista sanottavaa, jonka hän haluaisi kuulla. “Syövän jutut ovat ikäviä ja mustia. Se kuiskii mulle, että kaikkea pitäisi pelätä. Jokainen napsaus tai vihlaisu kehossa on syövälle aihe supattaa korvaan, että jokin on vialla. Minä en enää vastaa sille. Kuuntelen vaan ja päästän irti. Syöpä on vienyt multa jo ihan riittävästi, joten nyt annan sen vaan olla.”

Sisäiset voimavarat

Pääsin kurkistamaan juttua tehdessä Annan arkeen Meetin kautta. Välillä tietokoneeni ruudulla näkyi vilaus pojasta, joka söi salaman nopeudella ja palasi ulos leikkimään. Hetken kuluttua käytiin tarkistamassa, vieläkö tytön päiväunet jatkuvat. Hirmuisen täyttä lapsiperhe-elämää. 

Ihmettelin ääneen, mitkä tekijät pitivät Annan järjissään syövän ajan ja myös sen jälkeen. Sillä kun syöpähoidot olivat ohi, oli astuttava ulos hoitokuplasta ja kytkettävä pois päältä suojausasetukset. “Hoitojen loppumisen jälkeen olikin edessä ihan uudenlaiset tunteet. Pelotti, että mitäs nyt.”

Juttelimme myöa luonteenvahvuuksista: mitkä olivat ne tekijät, jotka auttoivat jaksamaan. “En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään kauhean pitkäjänteisenä tyyppinä. Kai mä sitten olen kuitenkin sinnikäs. Vaikka välillä tekikin mieli huutaa syövälle, että vittu ihan sama. Mutta en kuitenkaan koskaan huutanut. Koska halusin elää. Se oli sellaista jaksamista ja kestämistä.”

Oli avartavaa kuunnella Annaa. Kuinka hän koki, että syöpä itse asiassa antoi tilaa miettiä, kuka oikeastaan on. “Samalla kun hiukset ovat kasvaneet takaisin, olen alkanut miettiä, millainen nainen olen? Hiusten lähtö oli kova kolaus, myös naiseudelle. Kun hiukset jäivät sinne kampaajan lattialle, niin katsoin itseäni peilistä ja mietin, että sieltä tuijottaa mua ihan vieras syöpäläisnainen.”

Annan hiukset jatkoivat elämää The Little Princess Trust -säätiön kautta. 

Syöpäläisyyteen kuuluu myös elämä yhden tissin kanssa.  “Rinta lähti. Se oli se minun rintani. En halunnut tilalle uutta.“ Naiseus ja äitiys muuttuivat, hoidot tekivät todennäköisesti tyhjäksi toiveet suurperheestä. “Mullahan on jo kaksi lasta. Mietin, että onko mulla oikeutta surra niitä lapsia, joita ei syntynyt.” 

Tunteista puhuimme pitkään. Siitä miten niitä on kuultava, ja kuinka ne on hyväksyttävä. Olemme samaa mieltä siitä, että tunteen ohjaamana ei kuitenkaan tarvitse muuttua joksikin muuksi kuin mitä on. Saa tuntea katkeruutta ja kateutta. Toisilla on kaksi rintaa, toiset ovat terveitä. On isoja perheitä, ja sitten on sellaisia, joissa ei ole niin montaa lasta kuin olisi toivottu.

Omia asetuksia ei tarvitse silti asettaa pysyvästi katkeruuteen tai kateellisuuteen.

Syöpä pakotti itsetutkiskeluun. ”Halusin tietää, mitä teen, kun syöpä on ohi. Nyt minulla on  selkeämpi mielikuva siitä, mihin pystyn ja mitä haluan. Tiedän myös sen, mikä on tärkeää. Perhe kiilannut ohi kaiken muun. Tuon perheen piti olla sellainen melukylän suurperhe, mutta niin ei nyt käynyt. Oli löydettävä muuta toiveen tilalle, muuten joku ikävä, ei-toivottu, olisi voinut vallata tyhjäksi jääneen tilan.”

”Syöpä vei monta juttua, mutta tosi kliseisesti sanottuna se myös antoi paljon. Se perhe, jota ei tullut, muodostuu uudella tavalla. Minun ja mieheni yhteinen unelma perhekodista toteutuu nytku eikä sitku.”

Ajatukset

Pää täynnä innostusta ja ajatuksia: ikäviä asioita, surullisia juttuja, iloa ja rakkautta. “Ennen syöpää syyttelin helposti muita kaikesta ikävästä, mitä mun elämässä oli. Sitten tuli tämä elämä ja valitsin uuden elämänkatsomuksen.” Valaistumiseksi Anna sitä kutsuu. Haluan jakaa saman valaistumisen tunteen Annan kanssa, sillä oppi on minullekin mieluinen.

“Voin itse valita, miten suhtaudun siihen, mitä tapahtuu.”

Kukaan ei toivo itselleen syöpää tai sitä, että toive suurperheestä ei toteudu. Surut ovat suuria ja tunteet vaikeita. “On ollut tosi synkkiä aikoja ja hetkiä. Mutta valitsen elää ja ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulee.” Kun istun keittiössä ja luen muistiin kirjoittamiani Annan sanoja, alan itkeä. Kukaan meistä ei voi päättää etukäteen, että valitsee terveyden tai suurperheen.  Asioita sattuu ja tapahtuu.

Voimme vain ottaa asiat vastaan. Elää elämäämme ja todeta, että kaikki on hyvin. Riippumatta siitä miten kaikki on. 

“Olen avoin kaikelle uudelle. Se on mun perusasetus.” 

Anna