Olen se hullu yksisarvisnainen: kummallinen, keski-ikäinen täti, joka omistaa runsaasti erilaista yksisarviskamaa. On pehmoja, käsilaukkuja, villasukkia, legginsejä, pussukoita, kirjoja. You name it.
Itse en juttuja enää itselleni juurikaan ostele, ihanimmat ja rakkaimmat yksisarvistavarani olen saanut lahjaksi.
Yksisarviskauteni alkoi syksyllä reilut viisi vuotta sitten, kun työelämässä oli meneillän, taas kerran, takkuinen ja tahmea kausi. Tunsin tarpovani tervassa ja mikään ei oikein huvittanut. Mietin paljon, mitä tulisi tehdä. Että tökkiikö minua työ vai asenne, jolla teen sitä? Sillä kertaa päädyin vastaukseen: oma asenteeni oli hanurista, työtä en halunnut vaihtaa.
Päätin löytää uudelleen innostuksen opekipinän.
Se oli se samainen syksy, kun töihin lähteissäni vilkaisin peilistä itseäni: sieltä katsoi musta ja synkkä nainen. Ylläni oli aina mustaa: paidat olivat mustia, housut olivat mustia, asusteet ja kengät mustia. Kun avasin vaatekaappini ovet, oli sieltä haasteellista löytää juuri Se tietty musta paita, sillä hyllyt täyttyivät yhtenäisestä tummien vaatteiden merestä.
Tuo peiliin katsomisen hetki oli käänteentekevä. Päätin vaihtaa väreihin. Uskoin saavani niistä energiaa ja voimaa. Ainakin vaatteiden metsästys synkeistä, mustista läjistä jäisi historiaan.
Vielä samana iltana istuin guuglailemaan sohvalle: halusin löytää jonkun täysin pöljän, iloa tuottavan työpaidan. Kuin jostain ihmeellisestä johdatuksesta eteeni nousi mainos T-paidasta, joka oli väriltään kirkkaan vihreä ja rinnuksilla keikkui teksti: Always be you, unless you can be a unicorn.
Siitä se sitten lähti.
Posti toi paidan kotiin ja aloin käyttää sitä töissä, sain jonkin verran sanallista palautetta ja sitäkin enemmän silmien pyörittelyä. Opiskelijoista oli outoa ja kummallista, että ope pukeutui johonkin noin lapselliseen. Pääosin minulle kuitenkin vain naureskeltiin huvittuneesti, satunnaiset sanalliset kommentit olivat positiivisia. Joten jatkoin samalla pukeutumislinjalla, jolla olen edelleen: kaikki värit käyvät yhteen ja enemmän värejä on parempi. Samalla kapinoin, omalla pienellä tavallani, sitä perinteistä operoolia vastaan, johon en tuntenut mahtuvani.
Luulen, että omat ajatukseni siitä, millainen on hyvä ope, olivat vain aivan liian tiukat ja vanhoilliset. Pitkään ajattelin, että minun tulisi olla sellainen korrekti ja sammakoita laukomaton jakkupukutyyppi.
T-paidasta alkoi yksisarviselämäni. Hyvin pian sain työkaverilta vihkon, ystävältä kynän. Seuraavana synttärinä sain meillä asuvalta tytöltä lahjaksi yksisarviskepparin, se on muuten edelleenkin rakkain yksisarvisesineeni.
Eränään keväänä ratsastin tuolla nimenomaisella kepparilla kouluun.
Yksisarvisopeksi
Minulla oli kunnia opettaa yhden lukuvuoden ajan kuvassa kanssani olevaa tyttöryhmää. Tuo ryhmä opetti minulle opettajuudesta, ryhmästä ja sen voimasta enemmän kuin mikään muu sitä ennen. Tai oikeastaan sen jälkeenkään. Meitä oli pieni, tiivis ydinporukka, jonka kanssa lähdimme matkaamaan kohti kosmetologin ammatin saloja.
Tuo lukuvuosi oli työelämäni antoisin vuosi ammatillisesti.
Sain kokeilla erilaisia ratkaisuja ja menetelmiä oppimisen ohjaamiseen. Pidimme päivittäin dialogirinkiä (opiskelijat kutsuivat sitä marttapiiriksi), teetin koulun painossa meille kortit ammattillisilla kuvilla, joilla pelasimme aliasta, muistipeliä ja ilmiöiden tunnistamista. Järjestimme asiakasiltoja, joiden järjestelyistä nuo upeat ykkösen tytöt vastasivat itse.
Uskaltauduin kokeilemaan ja testaamaan itselleni täysin uusia juttuja, samalla kehityin ammatillisesti todella paljon.
Ammatillisuuden lisäksi opin myös sen, että saan olla oma itseni. Yksisarvisista tuli ryhmän ja minun välinen juttu. Vuoden lopuksi ryhmä lahjoitti minulle sukat, jotka ovat edelleenkin käyttämättöminä tallessa. Huonon päivän tai viikon päätteeksi saatan ottaa sukat käteeni ja tankata niistä virtaavaa energiaa ja muistoja. Se oli hiton hieno vuosi.
Jo lukuvuoden alkaessa tiesin, että tämä olisi meille yhden vuoden mittainen projekti. Sen jälkeen ryhmä yhdistyisi muihin luokkiin ja en enää jatkaisi heidän kanssaan. Kevään lähestyessä koin suurta haikeutta: paras työvuosi ehkä ikinä olisi pian ohi ja uudet kuviot olisivat edessä. Viimeisellä viikolla tilasin ruokalasta meille ruoat koriin. Vietimme eväsretken koulun nurmikolla ja söimme, kuuntelimme vuorotellen jokaisen lempimusiikkia (myös open) ja nautimme auringosta, ruoasta, seurasta. Päivän päätteeksi otettiin ryhmäkuva: open ympärillä yksisarvisluokka.
Ei tuo vuosi ollut täynnä päivänpaistetta ja onnellisia tunteita. Mukaan mahtui hankalia ja haastavia hetkiä. Kiristyviä pinnoja ja ongelmallisia tilanteita. Ihan niinkuin nyt elämässä yleensäkin. Mutta hyviä hetkiä oli enemmän. Niitä olisi ollut vieläkin enemmän, mikäli minulla olisi ollut käytössäni jo silloin positiivisen pedagogiikan ja hyvinvointiopetuksen menetelmät.
Olisin itse voinut paljon paremmin ja jaksanut antaa opiskelijoille enemmän väsyttämättä itseäni.
Mutta toimin sen hetkisten taitojeni varassa niin hyvin kuin osasin ja meillä oli hiton mahtava vuosi, josta jäi käteen monta muistoa hienoista, flow-tilan kaltaisista hetkistä, kun tunsin, miten porukka toimii yhteen. Kuinka heterogeenisten tyttöjen ryhmästä tuli meidän luokka.
Flow-hetket olivat palkitsevia ja hienoja. Oppiminen mahdollistui ja meillä oli kivaa.
Voimaeläimenä yksisarvinen
Tuosta vuodesta saakka yksisarviset ovat kulkeneet mukanani. Ne muistuttavat minua edelleenkin siitä, että
- Voin olla opena ja ihmisenä oma, höperö itseni
- Vuorovaikutus syvenee, kun opena tai ryhmän jäsenenä olen aidosti ja rehellisesti tilanteissa mukana omana itsenäni. Lopulta kaikki ovat enemmän ja syvemmin läsnä
- Ryhmän ilmapiiri on merkityksellinen: turvallinen henki mahdollistaa oppimisen ja luottamuksen
- Itsetuntemus ja -myötätunto ovat tärkeitä. On hiton hienoa, kun oppii omia vahvuuksiaan ja miten niitä kannattaa hyödyntää. Huonoina hetkinä on muistettava, että kukaan ei voi olla kaikessa hyvä (et edes sinä!).
Erityisesti epätoivon hetkellä on tärkeää tiedostaa omat ajatuksensa. Se, että hokee itselleen mielessään: “Olet paska. Et osaa taaskaan mitään, sä epäonnistut”, ei auta tai vie asioita eteenpäiin.
Ajatukset ovat ajatuksia, ne eivät ole totuuksia tai edes todellisuutta.
Yksisarvisopevuosi oli hienoin työvuoteni; sen myötä yksisarvisesta tuli voimaeläimeni ja opin paljon uutta. Sain ryhmästä hirmuisen paljon voimaa, sillä tytöt olivat rohkeasti mukana ja antoivat minun kokeilla opetusmenetelmiä, joista osa toimi ja osa ei. Toiset kokeilut hautasin hiljaa ja nopeasti. Hyvät menivät jatkoon ja niitä käytän edelleen.
Vajaaseen 10 opevuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista: on ollut onnistumisia, mutta mukaan on mahtunut myös kompurointia ja haparointia. On ollut vuosia, jolloin olen ollut sellainen keskinkertainen suorittaja. Sitten on aikoja, joita en edes mielelläni muistele. Huonoja aikoja. Ja sitten ovat ne palkitsevat hetket ja vuodet, jolloin reppuuni on kertynyt paljon ideoita, onnistuneita kokeiluja ja hienoja oppimiskokemuksia.
Tähtihetkeni oli yksisarvisvuosi: rikas ja rakas monessa mielessä.
Opettaminen on hieno työ. Ihan hiton hieno. On mahtavaa seurata, kuinka ammatilliset taidot kehittyvät ja innostus kasvaa oppimisen myötä. Minä toivon kaikille opettajille mahdollisimman monta yksisarvisvuotta. Ne sytyttävät ja antavat hitosti voimaa!
