Love, as I see it, is found in those moments of warmth, connection and openness to another person.
Barbara Fredrickson
Tunnistatko hetken: kuljeskelet kaupungin ihmisvilinässä ja sen sijaan, että tuijottaisit tiukasti tyhjyyteen, annatkin katseesi vaeltaa. Muistelet jotain hauskaa tapahtumaa ja huulillasi karehtii pieni hymy.
Vastaan kävelee ventovieras, katseenne kohtaavat hetkeksi.
Ja samassa sinun hymysi nostaa hymyn myös vastaantulijan huulille ja silmiin. Tuon ohikiitävän hetken ajan olette läsnä toisillenne. Sydämessä läikähtää lämpö ja mieliala kohoaa.
Tämä on rakkauden mikrohetki.
Rakkauden mikrohetket ovat yksi niistä merkityksellisistä asioista, joita olen oppinut bongaamaan Positiivisen pedagogiikan ja hyvinvointiopetuksen -koulutusohjelman ansiosta. Kiitos Pauliina Avola ja Viivi Pentikäinen – teette uskomattoman tärkeää työtä!
Rakkauden mikrohetket ovat professori Barbara Fredricksonin ja hänen tutkimusryhmänsä tekemä havainto siitä, kuinka lyhyet, vain muutaman sekunnin kohtaamiset, voivat olla täynnä meille hyvää tekevää rakkautta.
Rakkaus ei tässä yhteydessä tarkoita ihastumista tai parisuhderakkautta, se ei ole vanhemman rakkautta lapseen, vaan se on myönteisen tunteen ja vuorovaikutuksen jakamista toisen ihmisen kanssa. Tilannesidonnaista ja ohikiitävää yhteydenkokemusta.
Sellaista yhteyttä, joka lämmittää mieltä ja sydäntä.
Mitä se rakkaus oikein on?
Rakkauden mikrohetket -termi sai minut pohtimaan rakkautta syvemmin: mitä se on ja miksi sen tunteminen on tärkeää? Miksi minun ihmisenä, keski-ikäisenä naisena, aviovaimona, ystävänä, äitipuolena, tyttärenä, opettajana olisi syytä tuntea rakkautta ja löytää päivästä rakkauden täyttämiä mikrohetkiä?
Löysin vastauksen ilmiöstä nimeltä kukoistus: rakkaus saa kukoistamaan ja se ravitsee.
Kiitollisuuteen yhdistettynä rakkaus vahvistaa kykyämme nähdä yhteyksiä asioiden välillä. Myös vastakkainasettelu kanssaihmisten kanssa vähenee ja olemme olemassa enemmän toisiamme varten. Päivittäin koetut rakkauden mikrohetket yhdistävät ihmisiä toisiinsa ja vähentävät ihmisille luontaista biologista uhka-ajattelua.
Luottamus, yhteys ja hyvinvointi kasvavat, kun ihmiset saavat jakaa myönteisiä tunteita toistensa kanssa.
Rakkaudellisten ja myönteisten hetkien kokeminen on tärkeää, jotta pystyn vaalimaan myönteistä vuorovaikutusta ja tunneilmapiiriä. Erityisen tärkeää se on koulutyössä – luokkahuoneessa ympärilläni nyt vaan sattuu olemaan hitokselleen monta ihmistä. Luokassa se opettaja on tunnejohtaja, opettaja on vastuussa siitä, millaista tunneilmapiiriä hän rakentaa ja luo ympärilleen.
Mielestäni opettajan tärkein tehtävä on luoda luokkaan ilmapiiri, jossa on turvallista ja ylipäätään mahdollista oppia.
Aina en todellakaan tykkää tunnejohtajuuden mukanaan tuomasta vastuusta. Vaikka kuinka kokisi maailmaa rakkauden ja kiitollisuuden kautta, niin välillä sitä tekisi mieli vetää vain itkupotkuraivarit: liikaa porukkaa, liian isot ryhmät, liian paljon sitä ja liian vähän tätä. Sulkea silmät ja antaa powerpointin laulaa.
Olla välittämättä siitä, mitä tunneistani jää mieleen tai oppiiko luokassa kukaan mitään.
Olen vain ihan tavallinen, vaihdevuosivitutuksesta kärsivä keski-ikäinen amisope: hiton äkkipikainen ja -väärä. Aina ei onnistu. Joskus mennään rimaa hipoen, mutta joskus onnistuu. Ja kun luokassa onnistuu, niin kukoistava ilmapiiri palkitsee: sydän, mieli ja pää hyrisevät iloa ja onnea.
Tuntuu kuin olisi voittanut Eurojackpotissa täysosuman.
Rakkauden mikrohetkien metsästystä
Viimeisten kuukausien aikana olen kehittänyt helppoja työkaluja rakkauden mikrohetkien ja läsnäolon metsästämiseen arjesta.
Tapa 1. Katso silmiin ja hymyile
Aloitan aamuni töissä nykyisin eri tavalla kuin ennen.
Aikaisemmin tapanani oli marssia luokan ovelle, opiskelijat odottivat käytävällä, osa istuen, osa seisoskellen. Saatoin huikata muutamalle matkan varrelle hyvät huomenet kulkiessani heidän ohitseen. Avasin oven ja astelin ensimmäisenä sisään, tyypit valuivat luokkaan perässäni.
Nykyään marssin ovelle aivan samalla tavalla kuin aiemminkin. Avaan oven, mutta jäänkin ovensuuhun seisomaan. Opiskelijat virtaavat ohitseni ja tavoitteenani on katsoa jokaista silmiin. Sanoa hyvää huomenta ja näin edes kerran päivässä nähdä ja tavoittaa jokainen opiskelija yksilönä.
Päivät ovat hälinää, hulinaa, härdelliä ja häiskettä. On edes tuo yksi hetki, jossa kellään ei ole kiire mihinkään. Opiskelijat kulkevat kukin omaa vauhtiaan luokan ovesta kohti uutta koulupäivää ja minä seison ovella keskittyen vain yhteen asiaan: katsomaan jokaista luokkaan tulijaa silmiin ja sanomaan:
”Huomenta. Huomenta…”
Kaikki eivät vastaa. Toiset eivät jaksa tai edes halua katsoa minua silmiin. Mutta heillä on mahdollisuus katseyhteyteen, jos he niin haluavat. Pakkoa ei ole.
Tämä pieni muutos on tehnyt työaamujeni aloituksesta paljon miellyttävämpää. En tiedä, onko kukaan muu huomannut eroa entiseen, mutta itse tunnen mielessäni erilaisen rauhan. Saan katsekontakteja, hymyjä ja vastauksia huomenen toivotuksiini.
Oma työpäiväni virittyy lähtökuoppiinsa eri tavoin kuin aiemmin.
Tapa 2. Juttele ja huomaa vieras ihminen
Olen se hullu keski-ikäinen nainen, joka puhuu ja hymyilee vieraille ihmisille: pyrin joka päivä huomaamaan vähintäänkin yhden itselleni täysin vieraan ihmisen. Joskus katson vain katson silmiin ja hymyilen, joskus saatan vaihtaa muutaman sanan.
Saatan kehua kauniita vaatteita kaupassa, eräänä päivänä huikkasin mattojaan puistelevalle mummolle, kuinka hänen mattonsa kauniit värit ilahduttivat aamuani. Naisen vastaus toi niin mieleen oman mummoni: “Tämmöisiä vaan itsetehtyjä räsymattoja, ei edes kaupasta ostettuja.”
Siinä sitten vierähtikin tovi, kun juttelimme mattojen kutomisesta.
Tuli muuten ikävä sekä omaa mummoa että kangaspuiden paukuttelua. Ehkä ensi kesänä vuokraankin viikoksi kangaspuut ja hakkaan edesmenneen mummoni kunniaksi kotiin uudet, kirjavat räsymatot.
Kiitos insipiraatiosta naapuritalon nainen.
Näillä ventovieraille kohdistetuilla huomionosoituksilla olen saanut monen monta hymyä ja ystävällistä katsetta. Toivon sydämestäni, että kohtaamani ihmiset ovat saaneet sanoistani ja katseistani myös iloa elämäänsä. Tai ainakin naurun aihetta: hullu täti horisee höpöjä.
Olen mielelläni se hullu horisija. Hieman outo ja kummallinen.
Tapa 3. Lauma, ystävät ja sukulaiset.
Viimeisenä listassa ne tärkeimmät. Ne ihmiset, joiden kanssa tätä elämääni elän ja joiden kanssa haluan eniten olla läsnä. Viiden koon (kiinnostu, kunnioita, kuuntele, kysy, kannusta) vuorovaikutusmallin kautta olen pyrikinyt luomaan päivittäin edes yhden hetken, jossa keskityn täysin yhteen läheiseeni.
Viestin koko kehollani, että haluan oikeasti kuulla, mitä toisella on sanottavaa.
Tuossa hetkessä en pohdi, mitä laittaisin iltapalaksi tai mitä huomisen työasioita voisin hoitaa jo tänään.
Koskettaminen, katse ja hymy.
Siinä kolme taikasanaa, joilla kerron, että oikeasti kuulen. Saatan koskea käsivarteen, olkapäähän tai vain kämmenselkään. Katson puhujaa ja hymyilen. Toivon, että koko kehoni kertoo viestiä:
“Olen tässä ja nyt. Sinua varten.”
Näistä pienistä, toisinaan hyvinkin lyhyistä, keskusteluista, joissa kerrotaan vaikkapa päivän kuulumisista tai työpäivän haasteista, löytyy aina rakkauden mikrohetki. Sellainen silmänräpäyksellinen hetki, jonka jaamme hyvin voimallisesti.
Hyrinää tuottava ohikiitävä läsnäolon ja yhteyden hetki.
Noita tuokioita metsästän. Ne vahvistavat hyvinvointiani kokonaisvaltaisesti.
Loppusanat
Loppukaneetti: en koe päivieni olevan täynnä yksisarvisia, keijukaisia ja sateenkaarilla leijumista. Edelleen elämässäni on päiviä, kun eniten vituttaa kaikki. Päiviä, kun kiukkuan turhasta ja ärsyynnyn.
Heittäydyn “Minä-minä-maan” asukiksi, syyttelen muita ja turhaudun kaikesta.
Mutta palaudun. Hengitän kenties hetken. Annan ajatusten rauhoittua ja sydämen sykkeen tasoittua. Jos tilanne sallii, suljen silmäni. Ajatukset tulevat ja menevät ja hetken kuluttua olen rauhallisempi.
En sen parempi ihminen kuin ennenkään. En minkään tasoinen meditaatiomestari, mutta kenties edes hieman siedettävämpi kanssaeläjä.
Näitä luin ja suosittelen sinullekin
Mikäli aihe kiinnostaa sinua, niin suosittelen lukemaan seuraavia. Muun muassa näitä käytin lähteinä tätä kirjoitusta tehdessäni. Kukoistava kasvatus -kirjasta on muodostunut itselleni käsikirja, jota selailen miltei päivittäin.
Se sopii ihan kaikille, joiden ympärillä on muita ihmisiä.
