Tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, jonka aikana tuodaan näkyväksi tahatonta lapsettomuutta ja sen aiheuttamaa näkymätöntä surua. Voit lukea lisää viikosta ja lauantaina vietettävästä Lapsettomien lauantaista Simpukka ry:n sivuilta, jonne tämä linkki vie. Simpukka ry on tahattomasti lapsettomien yhteisö, joka sekä jakaa tietoa että pitää lapsettomien puolia.
Alla oleva lainaus on Simpukka ry:n sivuilta
”Tahaton lapsettomuus on näkymätön, mutta pitkäaikaista surua aiheuttava kokemus, johon tarvitaan tukea ja apua.
Tahaton lapsettomuus koskettaa noin joka viidettä suomalaista.”
Yksi viikon merkinnöistä on #näkymätönsuru.
Kuka olen?
Minä olen Sanna, tahattomasti lapseton keski-ikäinen nainen. Olin lapsihaaveitteni kanssa sellainen myöhäisherännäinen: vasta reilusti kolmekymppisenä ymmärsin haluavani kuitenkin oman lapsen. Sitten tulikin kiire, sillä oli parisuhdemutkia ja rinnassa pakottava tarve saada lapsi.
Tällä hetkellä, 46-vuotiaana, erotan lapsettomuustarinassani erilaisia vaiheita: päätöstä lapsesta seurasi toiveikkuuden aika, kepeä ja onnellinen. Oli pohdintoja nimistä (Liisa tai Antti) sekä tarvikkeista. Kun Liisa-Anttia ei kuulunut, aloin ymmärtää sanonnan “Ei lapsia tehdä, niitä saadaan” merkityksen.
Alkoi elämä kaikenlaisten kalenterimerkintöjen kanssa. Oli tarramerkintöjä tärppipäivistä ja kuukautisten alkamisista. Kuukausi piti sisällään seksiä, odottelua ja sen pienen henkisen kuoleman, kun mahaan alkoi sattua ja tarvittiin kuukuppia. Aika kului ja ikää karttui.
Luonnolliset keinot eivät lopulta riittäneet.
Hoitojen aika muodostaa mielessäni sellaisen tiiviin möykyn kokemuksia ja tarinoita. Möykyn jota en ole vielä aktiivisesti purkanut. Oli ikäviä juttuja ja myös mukavia muistoja. Kohdalle sattui ihan hiton hauskoja hoitajia ja lääkäreitä. Sen kaiken tyhmyyden keskellä nauru auttoi.
Kaiken vaivan lopputuloksena oli yksi kohdunulkoinen raskaus, johon hoidot päättyivät.
Päätös
Hoidot loppuivat, koska parisuhde oli ohi. Olin muutaman vuoden alle neljäkymmentä, lapseton ja sinkku. Vaihtoehtoina olisi ollut jatkaa hoitoja yksin tai hakeutua adoptiojonoon. Ajatus lapsiprojektin jatkamisesta ilman kumppania ei tuntunut oikealle: voimavarat olivat miinuksella ja pelkäsin jaksaisinko yksin.
Kauhistuttaa käyttää sanaa projekti tässä yhteydessä, mutta siltä se tuntui. Suunnittelu, aloitus, toteuttaminen ja päätös – vaihe seurasi toistaan. Olin päässyt päätökseen: lopullisesti lapseton.
Hautasin haaveen omasta lapsesta ja päätin, että minusta tulee ”ei tule kenenkään äiti”. Aloin sopeuttaa itseäni asian lopullisuuteen. Samalla pyörittelin päässäni ajatusta sijaisvanhemmuudesta tai tukivanhempana toimimisesta. Kumpikaan noista vaihtoehdoista ei lopulta toteutunut.
Suru ja hyväksyntä
Simpukkaviikon tämänvuotinen on näkymätön suru. Omaa lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaani sanapari kuvaa hyvin: ei ole varsinaisesti ketään, jota surra tai kaivata. On vain tyhjyys, ja siellä se kolo, jonka oma lapsi olisi täyttänyt.
Alussa suru ja muut vaikeat tunteet olivat seuranani 24/7. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä. Huonosti nukuttuina öinä kello neljä huomasin tihrustavani itkua syystä, että en saisi koskaan äitienpäiväruusua.
En edes tykännyt koko kukasta.
Päästin toiveista ja unelmista irti. Tein pieniä tekoja, jotka tekivät luopumista todeksi; tyhjensin esimerkiksi kaapeista kaikenlaista tavaraa. Annoin kummitytölle omalle lapselle säästämäni vauvapeiton, sellaisen keltaisen ja ihanan. Mummon virkkaaman. Hävitin kastemekon ja muutamat muut jutut.
Päivät kuluivat, suru kulki mukana.
Ja sitten tulikin aikoja, joina suru käväisi vain kylässä. Päiviä, kun nauroin maha kippurassa ja ajatukset keikkuivat keveissä ja kivoissa asioissa. Nukkumaan mennessä unohdin surra ja seuraavana aamuna heräsin virkeänä.
Suru on kunniavieras
En usko sellaiseen täydelliseen surusta parantumiseen tai toipumiseen. Suru muuttaa muotoaan ja menee ikäänkuin pienempään huoneeseen asumaan. Ennen sen lonkerot levisivät kaikkialle: pahimpina aikoina tunsin hengittäväni surua ja vaikeita tunteita.
Tänään kuvittelen, että suruni elelee pienessä yksiössä hiljaiseloa. Huomaan kyllä, että tietyt tilanteet aktivoivat sen hereille. Olen oppinut jo tunnistamaan, kuinka suru kömpii paikalle erityisesti silloin, kun olen väsynyt tai muista syistä alakuloinen.
Silloin tietyt ikävät ajatuskuviot alkavat kiusata. Kuviot pyörivät päässä ympyrää ja keho oirehtii: kurkkua kuristaa ja rinta muuttuu raskaaksi. Vaikka olo henkisesti tai fyysisesti ei tuolla hetkellä ole kovin kummoinen, olen toisaalta onnellinen näistä huomioista: meistä on tullut niin hyviä tuttuja surun kanssa, että osaan tulkita sen viestejä.
Sillä kyllä suru saa olla, mutta katkeruutta ja kateutta en jaksa enää. Juuri nyt elämä on ihan liian hyvää siihen. Itsemyötätunnon avulla olen löytänyt lempeitä tapoja kohdata surua ja myös niitä muita vaikeita tunteita. Juttelen tunteelle tietyt jutut ja katselen, kun se hiipii pois. Heilutan ehkä vähän kättä, toivotan sille tervemenoa seuraavaan kertaan.
Hyvästejä en heitä, sillä näkymätön suru kulkee mukana aina.
Loppusanat
Ei minulla ole mitään erityisen viisasta sanottavaa. Tai ehkä se että tahaton lapsettomuus on ihan paska juttu. Olisin toivonut pääseväni osaksi sitä ihmetarinaa, jota minulle on kerrottu aika monta kertaa. Tarinaa kerrotaan suurin piirtein seuraavilla sanoilla:
“Minullakin oli se yksi ystävä / tuttu / sukulainen, joka oli yrittänyt lasta tosi kauan. Kävivät kumppanin kanssa niissä kaiken maailman hoidoissakin ihan tosi monta kertaa. Kunnes toivoa ei enää annettu, ja sitten luovuttivat ihan kokonaan. Ja niinhän siinä kuitenkin kävi, että tämä minun ystävä / tuttu / sukulainen tulikin raskaaksi. Nyt niillä on kuule ihana oma vauva / taapero / teini.
Että ihmeitä voi tapahtua!”
Olen todella onnellinen tuon ihmetarinan päähenkilön puolesta: on hienoa saada oma lapsi, kun sitä oikein kovasti toivoo. Mutta kaikkien tarinat eivät lopu onnellisesti – senkin kanssa on vaan elettävä. Elämä löytää uudet uomat ja siellä uomassa sitä sitten kipitetään. Lapsetonta elämää.
Ja siitä elämästä muodostuu lopulta oman näköistä ja oloista. Ihmeellistä, onnellista, kummallista ja joskus ihan hiton surullista.
Sen pituinen se satu.
