Tänä viikonloppuna söin hyvin, nauroin paljon ja sain olla ystävien ympäröimänä. Sellaisten ystävien ympäröimänä, jotka ovat olleet osa elämääni reilusti yli 30 vuotta.
Teini-ikä: Nauhoitettuja c-kasetteja. Jalassa Levikset tai strechfarkut, purkkarit tai tennarit. Illat Istuttiin kylillä pyllyt kuurassa. Liftattiin ja juotiin automatkalla puoli pulloa kossua. Venyttiin naapuripaikkakunnan lavan parkkiksella tai yön yli huoltoasemalla.
Silloinen peruskoulu tasapäisti ja opettaja kysyi luokkakaverilta, että tunteeko hän olonsa turvattomaksi, kun vanhempasi eivät ole naimissa vaan asuvat avoliitossa. Hammaslääkäri ja terkkari tarkistivat jokaisen oppilaan kerran vuodessa. Neuvostoliitto oli olemassa ja telkkarissa oli kaksi kanavaa. Kamerassa oli filmi, johon tallennettiin arvokkaimmat hetket. Kuvia odotettiin monta viikkoa. Ei juurikaan käyty ulkomailla, joskus harvoin ruotsinlaivalla. Kotona oli lankapuhelin ja siitä tehtiin pelottava soitto ensimmäiselle poikaystävälle. Persien ympärillä oli pelko: “Mitä jos sen äiti vastaa?”
Muun muassa noita asioita pitivät sisällään teinivuodet semmoisella hyvin tavallisella pienellä paperipaikkakunnalla 1980-90-lukujen vaihteessa. Sitä se elämä silloin oli: ei parempaa tai huonompaa kuin nykyään – täysin erilaista vain.
Teinivuosiin liittyvät myös tämän kirjoituksen kuusi tyttöä. Oltiin limittain ja lomittäin kaveriverkosto; osa oli kaveri jokaisen kanssa tasapuolisesti, yksi mukana piipahtaen. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat kuitenkin kaikki. Sitten koulut, opiskelut ja poikaystävät hajottivat verkoston vuosiksi.
2006 tavattiin koko jengi häissä. Yhden kanssa olin yhteydessä viikottain, muutaman kanssa tapaamiset olivat satunnaisia, kahvipöydässä vieressä istunutta en ollut nähnyt sitten vuoden 1992. Täysin verkostomme yhteys ei ollut katkennut: A näki säännöllisesti B:tä, C oli D:n lapsen kummi. C ja F asuivat samalla paikkakunnalla. Yksi taisi pitää yhteyttä useampaankin.
Onneksi tulivat nuo häät: yhteys löytyi uudelleen. Päätimme, että on turha odottaa Merkittäviä Tapahtumia. Historia ja ystävyys ovat riittäviä syitä nähdä ihan muuten vaan. Aloimme viettää vuosittaisia mökki- tai kyläilyviikonloppuja. Ja tajuttiin, että muisteluiden alta löytyy myös ihan aito ja uudenlainen aikuisten naisten ystävyys. Tapaamisemme eivät ole vain pitkää nostalgiatrippiä keikkamuistoihin tai kreppirautoihin. Juttelemme miehistä, seksistä, ruoasta, lapsista, parisuhteista tai suhteettomuksista ja luomme myös uutta yhteistä historiaa.
“Tytöt -75” : minun rakkaat naiset. Tukea, turvaa, hauskuutta ja ihan mielettömiä ihmisiä. Yhteinen tausta ja teini-ikä – nykyisyys täysin erilainen. En tiedä ystävystyisimmekö, mikäli tapaisimme nyt. Ja en löydä tilannetta, missä edes tapaisimme. Mutta se onkin tämän porukan yksi hieno juttu: yhdessä ollessamme saamme kurkistaa toistemme täysin erilaisiin elämiin. Sellaisiin elämiin, joihin emme muualla törmää.
Minulle tällä porukalla on äärimmäisen tärkeä merkitys myös siksi, että näiden naisten kanssa minulla on pisin yhteinen historia oman perheeni ulkopuolella. Nykyinen parisuhteeni ei ole vielä täyttänyt viittä vuotta ja taakse jääneissä parisuhteissa iso osa aikuiselämää on jäänyt vain minun henkilökohtaisiksi muistikuvikseni. En voi muistella sitä tai tätä reissua enää sillä hetkellä paikalla olleen ihmisen kanssa.
Sen vuoksi nämä naiset saavat kantaa minun muistoni. “Hei silloin yhtenä kesänä, muistatteko…?”
Kiitos tytöt -75 siitä, että olette minun muistini ja muistoni, tukeni ja turvani.
