Tänä kesänä opin kellumaan.
Annoin veden kannatella ja leijuin painottomuuden tunteessa. Kelluin myös kahden ajanjakson välitilassa. Luovuin ajatuksissani täysipäiväisestä opeduunista ja odotin puolikkaan alkamista. Odotin sitä jotain, jonka sisällöstä en edes tiennyt vielä mitään.
Tänä kesänä opin kellumaan.
Kelluin onnellisuuden, euforian, paniikkikohtausten ja pelkojen keskellä. Yhtenä päivänä olin täynnä toimintaa ja onnea. Toisena päivänä tuntui, ettei mistään tule mitään. En enää koskaan saa työtä. Kukaan ei palkkaa minua. Olen liian keski-ikäinen ja liian keskeneräinen.
Onneksi oli kelluminen: veden painottomuus ja äänet veivät pahimmat pelot kauemas.
Onneksi olivat myös sanat ja puhe. Puhuin lähes kaikille minua vaivaavista peloista ja uskomuksista. Siitä miten minua on hävettänyt kertoa tuntemattomille olevani amisope – opettajuus ei vaan koskaan ilmeisesti ollut minun juttuni.
Kuinka tunteet omasta kehostani ovat muokanneet näkemystä osaamisestani. Väsytin läheiseni sanoillani, onneksi ihmiset ympärilläni jaksoivat. Jaksoivat olla ja kysellä. Kysymysten ansiosta oma ajattelu tarkentui. Unelmat ja haaveet alkoivat kasvaa.
Tänä kesänä opin kellumaan.
Opin kellumaan epäuskon ja pelkojen keskellä. Opin hengittämään sisään ja ulos, vaikka rintaa ahdisti. Opin, että puhuminen kannattaa. Opin, että minulla on ympärillä paljon hyviä ihmisiä.
Latistuksen mankeli kevensi otettaan ja löysin valoisampia väyliä ajatuksille. Löytyi unelmahommia, joissa ikäni ei ole este vaan mahdollisuus. Noita hommia kohti vievät polut tarkentuivat ja kirkastuivat. Kesä 2019 oli hyvä kesä.
Onneksi opin kellumaan.
