“Tuon kokoinen nainen ei voi juosta. Hän ei ole valmistautumassa juoksulenkkiin uusissa, kiiltävissä Nike-trikoissaan. Ennemminkin hän on matkalla kohti diabetesdiagnoosia ja lonkkaleikkausta”
Kesäkuun 2019 alussa seurasin kiinnostuneena Niken ympärillä vellonutta kohua, jossa merkin Lontoon myymälässä otettiin käyttöön koon 44 mallinuket sorjempien rinnalle. Nuket teilasi eräs kolumnisti – tuosta kolumnista olen vapaasti suomentanut yllä olevan sitaatin.
Keskustelu on kiehtonut minua, ei niinkään terveysnäkökulman vuoksi, vaan sen dialogin vuoksi jota käyn miltei päivittäin oman pääni sisällä.
Olen kokenut olevani lihava koko elämäni. Ensimmäisen dieettini aloitin serkkuni kanssa, olimme silloin 10 vuotiaita. Päätimme, että koko kesänä emme syö karkkia. Mehujäitä söimme, koska serkkuni oli kuullut jostain, että kylmien herkkujen lämmittäminen ja työstäminen elimistössä kuluttaa paljon energiaa.
Tarkistimme puikkojen kalorit ja valitsimme sellaiset, joiden energiamäärä oli mahdollisimman pieni. Kaikessa viisaudessamme päättelimme, että niiden sisältämät kalorit kuluvat mehujään lämmittämiseen vatsassa.
10 vuotiaana opin erottelemaan toisistaan “hyvän” ja “huonon” syömisen. Opin myös tarkistamaan tuotteiden kalorimäärät.
Vaatteeni ovat kokoa 44, hengarissa roikkuu myös satunnaisia L-koon vaatteita. Olen siis tismalleen tuon Lontoossa tunteita herättäneen mallinuken kokoinen.
Kolumnisti on osittain oikeassa, sillä tällä hetkellä en juokse Niken trikoissani maalla, reilut puoli vuotta sitten nuljauttamani nilkka ei vielä salli sitä. Tosin en edes omista Nike-merkkisiä juoksutrikoita. Vedessä juoksen kyllä sitäkin ahkerammin. Väärässä hän on siinä, että minulla ei ole diabetesta: sokeriarvoni olivat kevään mittauksissa mallillaan.
Paino on minulle kuitenkin arka asia. Vaikka olen työstänyt oman kehoni hyväksymistä ja siinä elämistä todella paljon, niin silti huomaan liian usein tylyttäväni omaa peilikuvaani.
Huonoina hetkinä ja päivinä arvotan jopa osaamistani ja olemistani painoni perusteella.
Noina päivinä omassa päässäni leijailee ajatuksia, joiden mukaan vain hoikilla tai normaalipainoisilla naisilla on oikeus olla esillä, vain heillä on lupa pukeutua tiukkoihin urheiluvaatteisiin ja vain hoikat naiset saavat puhua rohkeasti ja älykkäästi.
Tunnen, että lihavan naisen kuuluu olla hiljaa ja mielellään hävetä hieman olemassaoloaan. Jos lihava nainen puhuu julkisesti, voi hän kertoa hauskoja juttuja ja antaa mielellään muiden nauraa omalle ulkonäölleen. Kerro aina ensin itse se läskivitsi, näin muut eivät voi enää niin armottomasti pilkata makkaroitasi.
Lihava, leppoinen ja hauska.
Noista tuomitsevista ajatuksistani huolimatta koen edistyneeni melkoisesti itseni hyväksymisessä. Vaikka somea pidetään näyteikkuna kauniille ja menestyville ihmisille, on se myös laajentanut huomattavasti ihmiskuvaani: tällä hetkellä seuraan Instassa naisia, joiden keho ei mahdu yleisiin standardeihin tai asenteisiin.
Listallani on isoja naisia, pieniä naisia, raajoiltaan erilaisia naisia, kehossaan tyytyväisiä naisia ja niitä joiden keho aiheuttaa heille itselleen ahdistusta.
Suosikkistarojani ovat naiset, jotka puolustavat omia arvojaan ja kertovat mielipiteitään rohkeasti. Joku puolustaa kehorauhaa, toiselle on tärkeää sukupuolineutraali maailma, toiselle ympäristöasiat ovat niitä, joiden puolesta uskalletaan julistaa ei-toivottuja mielipiteitä.
Aina en ole edes seurattavien kanssa samaa mieltä – mielipide-eroista huolimatta nautin siitä, kuinka rohkeasti nämä ihmiset kertovat muulle maailmalle itselleen tärkeistä asioista.
Noiden naisten innoittamana kirjoitan tätä, tässä ja nyt. Koska hekin uskaltavat ja koska en halua olla enää hiljaa. Myös uudet tulevaisuudensuunnitelmani ja uranvaihtoajatukset pakottavat minua tuomaan ajatuksiani julki.
“Minä en koskaan palkkaa tupakoitsijoita tai lihavia ihmisiä. Tupakoitsijoiden työaika tuhraantuu savuna ilmaan ja lihavat ovat laiskoja”
Näin sanoi eräs huomattavassa asemassa oleva tuttavan tuttavani. En tupakoi, mutta hänen silmissään olen varmasti lihava. Eli laiska. Laiskuuden lisäksi olen myös hankala – minähän en osaa pitää suutani sievästi ja korrektisti kiinni, kun kohtaan epäkohtia, joille mielestäni olisi jotain tehtävissä.
“Lihava, keski-ikäinen, hankala nainen hakee töitä. Kuka palkkaisi minut?”
Vaatekokoni 44 on tällä hetkellä myös ikäni. Olen vahvasti ja tanakasti keski-ikäinen. Keskivartalolihavuus on yksi ominaisuuteni. Onnellinen avioliittoni on antanut minulle varmuutta omasta naiseudestani ja siitä, että voin viehättää sitä ainoaa ihmistä, jonka silmissä kauneudellani ja haluttavuudellani on merkitystä.
Mutta nyt on kyse muustakin kuin vain siitä olenko kaunis tai uskallanko pukeutua näyttävästi. Sillä todennäköisesti tulen hakemaan uutta työpaikkaa ja tiedän, että lihavista keski-ikäisistä naisista ei ensimmäisenä olla tappelemassa työmarkkinoilla. Olen haasteellinen työllistyjä.
Erityisesti aamuyön tunteina olen törmännyt päässäni ajatukseen, joka kehoittaa minua muokkaamaan itseäni myyvemmäksi pakkaukseksi. Iälleni en voi mitään, mutta hoikka ja treenattu keho kertoisi sentään dynaamisesta asenteesta ja aktiivisesta elämästä.
Keski-ikähän on jo sinällään rasite, uskallanko riskeerata uranvaihdosta myös keskivartalolihavuudella?
Keskivartalolihava keski-ikäinen nainen ei vakuuta: hänellä on tuskin mitään uutta tarjottavaa.
Mutta otan riskin. Pidän meteliä ja kannan ylpänä vatsani. En lupaa aina rakastaa sitä, mutta enää en häpeä. Liikun, käytän juuri sellaisia vaatteita, joita rakastan mutta ennen kaikkea puhun ääneen vaikeistakin asioista.
Sillä omassa keski-ikäisen naisen elämässäni kohtaan paljon asioita, joista puhutaan liian vähän. Lapsettomuus on kipeä asia monille. Kehoa hävetään ja vaihdevuosista ei puhuta. Työssä väsymistä peitellään ihan liikaa ja sinnitellään, koska halutaan suojella työyhteisöä. Jos minä jään sairaslomalle, kollegat joutuvat sijaistamaan.
Olen jo muutaman vuoden ollut haasteellinen someihminen. Kirjoitan ikävistä asioista ja välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä. Onko järkeä paasata synkistä jutuista, vaikka pohjimmiltaan olen todella onnellisessa elämänvaiheessa.
Sitten tulee se hetki, kun saan viestin mesessä. Siinä sanotaan, että kiitos kun kerroit lapsettomuudesta ja siitä, että huonon parisuhteen jälkeen voi tulla vielä uusi rakkaus. Tai että on muitakin työssään väsyneitä ja jotka eivät vain uskalla myöntää uupumustaan.
Ihan äskettäin sain viestin, jossa minulle kerrottiin uimarantakäynnistä. Viestin lähettäjä oli vältellyt vuosia rantoja kehohäpeänsä vuoksi. Ja nyt osittain kehokirjoitusteni innoittamana hän löysi rohkeuden mennä sinne, oli hän tyytyväinen ja onnellinen: rannalla kaiken näköiset ihmiset olivat paistatelleet päivää uimapuvuissaan.
Nämä hetket rohkaisevat. Olen taas mielelläni se hankala, lihava ja keski-ikäinen nainen. Jos en pärjää omana itsenäni rekrytaistoissa, rakennan työpaikkani itse. Yritän. Yritän olla rohkeampi, tehdä asioita, joita pelkään ja puolustaa itselleni tärkeitä asioita.
Mutta ikinä en enää laihduta. Sillä se ei tee minua onnelliseksi tai lisää tyytyväisyyttä kehooni.
