Tiedätte varmasti sen netissä kiertävän kuvan, jossa testataan lukijan värisilmää: “Onko mekko  sini-musta vai valko-kultainen?” Kuvan alla  kommentteja: kiivasta keskustelua ja väittelyä puolesta ja vastaan.

Minä olen käynyt tuon keskustelun mieheni kanssa – väittely ei koskenut tosin mekkoa vaan jotain, mikä löytyy mekon alta.

Rintaliivejä.

Ja kyllä: tuo keskustelu oli kiusallinen. Siinä ei väitelty, vaan käveltiin nuoralla. Mietittiin, mitä oikein on tapahtumassa? Keskustelu käytiin suhteemme alkumetreillä, olimme olleet yhdessä ehkä noin puoli vuotta.

Eräänä arki-iltana mies soitti minulle. Puhelu alkoi sanoilla:

”Tätä minun ei kyllä pitäisi kysyä. Tiedän jo nyt, että tästä saattaa syntyä ongelmia, mutta kysyn silti. Oletko kadottanut pinkkejä rintaliivejä?”

Päässäni risteili välittömästi tuhansia ajatuksia. Pinkit rintaliivit: minulla ei ole pinkkejä rintaliivejä. Ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Pinkit rintaliivit!

“Ei ole hukassa. En ole koskaan omistanut pinkkejä rintaliivejä. Kuina niin?” 

Luulen, että ääneni sävy saattoi paljastaa murto-osan sisälläni pyörivistä tuntemuksista.

Vastauksena oli ensin pitkä hiljaisuus. 

“Löysin sohvan alta yhdet pinkit rintaliivit ja olin ihan varma, että ne on sun. Semmoiset pitsiset”

Nyt oli minun vuoroni tarjota hiljaisuutta. Myllerrys päässäni kiihtyi: milloin tuo nainen pinkeissä rintaliiveissä oli ollut miehen sohvalla? Millainen nainen oli ollut?  Kuinka kauan ennen suhteemme alkua? 

Paljon kysymyksiä ja ajatuksia

Pinkkejä liivejä käyttävä nainen oli varmasti viehättävä ja seksikäs ja uskomattoman kiinteävartaloinen.

Omat alusvaatteeni olivat tuohon aikaan kyllä täysin edustuskelpoisia, se on yksi tuoreen suhteen mukanaan tuomia muutoksia. Vanhat kulahtaneet liivit saavat kyytiä, tilalle nopeasti kauniimpia ja napakampia.

Alusvaateuudistusesta huolimatta en omistanut pinkkiä pitsiä. Vaatteiteni alta löytyi tummia ja hieman hillitympiä värejä.

Suomennettuna melko arkisia kapineita.

Olin ilmeisesti ollut melko kauan hiljaa, sillä luurista kuului varovaisesti:

“Haloo… Minä kyllä siivoan todella harvoin tuolta sohvan alta, hirmuisen kauan on edellisestä imuroinnista. Meinasin jo heittää liivit roskiin, kun en ollut varma, onko korrektia edes kysellä sinulta.

Nuo ovat tuommoiset kokonaan pitsiset. Minusta sinulla saattoi olla jotkut tuon näköiset liivit joskus”

Vieläkään en saanut sanaa suustani, sillä nainen pinkeissä liiveissään seisoi rintani päällä ja salpasi hengitykseni. Tuo jumalattaren kaltainen amatsoni. Luulen, että osittainen hapenpuute nosti pintaan hataran muistikuvan eräistä vanhan roosan värisistä pitsiliiveistä. 

Tiedättehän värin vanha roosa. Sellainen miltei harmahtavan sävyinen, haalea vaaleanpunainen. Todella kaukana pinkistä oleva väri. Neutraali, hillitty, melkein beige. 

Kysyin varovasti:
“Ovatko ne liivit pinkit vai kenties vanhan roosan väriset?”

Vastailimme toisillemme näköjään hiljaisuudella.

Oli miehen vuoro tarjota epätietoisuutensa osoituksena minulle suhisevaa linjaa. Sekunteja kului ja luurista kuului epäröivä kysymys: 

“Mikä on vanha roosa?”

Keskustelu jatkui pitkään. Ensin puhuimme värien sävyistä ja niiden nimistä. Tämän jälkeen pääsimme asian ytimeen. Juttelimme suhteestamme ja siitä mitä haluamme toisiltamme.

Elimme sitä suhteen alun pienen epävarmuuden värittämää kautta, kun selvää on vasta vahva tunne.

Se vaihe, kun rakastaa toista hirmuisesti, mutta ihan vielä ei uskalla täysillä uskoa ja luottaa. 

Suhteemme käynnistyi vauhdilla. Emme asuneet samalla paikkakunnalla ja yhteistä aikaa oli melko vähän. Kun olimme yhdessä, olivat hetket tiiviitä. Jopa niin tiiviitä, että välillä ahdisti.

Ahdisti se, että oli niin järkyttävän, mielipuolisen ja totaalisen rakastunut. 

Rakkauden tunne nimittäin pelotti: tuleeko tästä nyt mitään? Miten käytännön asiat järjestyvät? Voiko tämä edes olla niin hyvää kuin miltä nyt tuntuu?

Siitä tuli jotain: avioliitto ja yhteinen koti. Käytännön asiat järjestyivät: asumme saman katon alla koko lauma. Se on ollut juuri niin hyvää, kuin silloin tuntui – paljon parempaakin. 

Ajatus pinkkirintaliivinaisesta ei enää asu minussa. Arki ja rakkaus sen sijaan asuvat.

En missään nimessä haluaisi palata tuohon alkuaikojen huumaan ja nurkissa lurkkivaan pieneen epävarmuuteen. Siihen aikaan, kun se ajatus naisesta pinkeissä rintaliiveissä vielä ahdisti. 

Tänään rakkauden liekki ei pala aivan yhtä polttavana ja kiihkeänä kuin silloin, mutta tilalle on tullut jotain niin paljon parempaa. Yhteinen arki.

Se aamu, kun makaan oksennustaudin jälkimainingeissa sängyssä ja mies tuo minulle mustikkakeittoa. Näytän ihan kamalalle ja haisen vielä hirveämmälle, siitä huolimatta hän silittää tukkaani ja sanoo, että rakastaa. 

Enää ei tarvitse jatkuvasti miettiä, miltä näytän. Onko tukka hyvin? Miltä haisee hengitys? Olenko kuolannut yöllä? Ovatko alusvaatteet seksikkäät?

Arkirakkautta

Arki on hyvää ja parasta. Onnellinen elämä syntyy pienistä hetkistä ja juuri nyt olen niin onnellinen, että toivoisin voivani pysäyttää ajan. Elää ja hengittää hieman pidempään tätä arkista hyvää elämää, jossa juuri nyt elämme. 

Meidän lauma.

Jälkikirjoitus

Intohimon liekki ei ole missään nimessä täysin sammunut tai hiipunut. Se on vain muuttanut hieman muotoaan. Elämme ehkä sellaista nuotiovaihetta. Hiillokselle emme toivottavasti ehdi tässä elämässä.

Mies pyysi lisäämään vielä yhden lauseen. Halusi vaan halusi varmistaa, että asia tuli selväksi: sohvan alta löytyneet liivit olivat väriltään vanhaa roosaa ja kuuluivat kirjoituksen tekijälle. Pinkiliivinen amatsoni oli täysin mielikuvitukseni tuotetta.