fbpx

Löysin tällä viikolla voimakasvini. Tuo keltainen ihme nousee, kukkii, selviää ja pärjää. Se ei ole tarkka maaperästä: sitkeä kasvi loistaa kaikkialla ja levittää haituviaan ympärilleen.

Ihailen sinua voikukka.

Tulevan kesän sijaistan isääni nurmikkohommissa: saan hypätä päältäajettavan penkille ja pöristää menemään. Isäni on ruohonleikkaajana melkoisen tarkka mies: hänen jäljiltään nurmi on tasainen ja kukkapenkkien reunat suoria. Minun suoritukseni ei yllä samaan.

Voikukat saavat kukoistaa

Tänään viimeksi varoittelin isää puhelimessa: “Mikäli pääset tänä kesänä käymään kotona, valmistaudu järkytykseen.” Stiga ei nimittäin tottele minua isäni lailla. Kukkapenkkien reunat näyttävät rispaantuneiden farkkujen lahkeilta: tupsuja siellä ja hapsuja täällä.

Ajolinjani ovat huolettomat ja leikkuutulos kapinen.

Ainutlaatuinen kasvi

Ei ole montaakaan päivää siitä, kun ajoin ruohon. Metsästin voikukkakeskittymiä ja yritin nujertaa ne parhaani mukaan. Pyydän anteeksi pörriäiset: vein teiltä monen monta pölytyskohdetta. Tai näin luulin tehneeni. Palasin koronakoloon eilen ja näin ruohokentän: keltaiset ihmeet olivat nostaneet päänsä. 

Istuin alas ja katselin ympärilleni. Ylpeinä ja sisukkaina kukat olivat suoristaneet selkänsä ja kohottaneet kasvonsa kohti aurinkoa. Niiden keltaiset kukinnot näyttivät ilkkuvan minua: “Luulit nujertaneesi meidät. Olit väärässä.”

Leikkuumoskan keskeltä nousi kukka ja sen vierestä nuppu. Kasvimaan kupeessa leikkurin terän alle taipuneet kukat nauroivat: “Me kyllä taivumme, emme taitu. Täältä me nousemme.”

Katsoin kukkia ja itkin. 

Voikukkahetkiä

Tämä kevät oli kaikilta osin erityinen, surullinen ja täynnä epävarmuutta. Oli surkeita päiviä, oli toivottomia päiviä. Oli paljon ruohonleikkuripäiviä: sellaisia joina tuntui kuin Stiga olisi ajanut yli ja litistänyt keuhkot lyttyyn.

Oliko huonoin päivä silloin, kun sairaalasta soitettiin ja sanottiin, että huomenna pääsette käymään – saattohoitopotilaita sai koko kevään ajan käydä katsomassa. 

Vai silloin, kun kaikki tuntui täysin toivottomalle ja itkin puuta vasten. Mies seisoi vieressä ja koski varovasti sormella selkää ja lohdutti. Olisi tehnyt mieli halata, silittää ja olla toisen lähellä hakemassa lohtua.

Kaksi ja puoli kuukautta ilman kosketusta oli pitkä aika.

Rintaa puristi paljon myös niinä muutamina päivänä, kun isä ei suostunut katsomaan meitä videopuhelun aikana. Pelkäsin, että hän luovuttaa. Yksin siellä sairaalassa, lohtuna vain pienen pienet hahmot puhelimen ruudulla. 

Meillä oli kaikilla ikävä. Meillä oli kaikilla paha olla. Sekä kaikilla etälaumani jäsenillä että myös meillä kahdella koronakolon naisella. Äiti ja sen aikuinen tytär viettävät elämänsä kummallisimmat kaksi kuukautta yhdessä. 

Mutta olemme elossa kaikki. Oman elämämme voikukat.