fbpx

Muistan elävästi ensimmäisen vahaukseni. Se sattui ihan hitosti. Aloitin repimisen salaa omassa huoneessa ja lopulta oli pyydettävä äiti apuun. Hän hoiti homman loppuun. Itkin melkein koko toimituksen ajan, koska teki niin kipeää. 

Kipua merkityksellisempää oli kuitenkin sileät sääret. 

Olin tuolloin ehkä noin 12 vuotias ja lähdössä leirille. Minulla oli koko kaveriporukan karvaisimmat sääret ja näkyvin alapääkarvoitus. Se oli niin noloa. Olin aivan varma, että kaikki puhuisivat vain kehoni karvoista. Niistä oli päästävä eroon. En halunnut olla leirin apinatyttö.

Bikinialuetta ajelin äidiltä varastetulla sheiverillä.

Karva-ammattilainen

Sittemmin olen osittain elänyt karvoista – kosmetologina nimittäin sokeroin. Paljon. Sääriä, kainaloita, reisiä, brasseja. Miehiä ja naisia. Kehoja, joissa oli paljon karvaa. Kehoja, joiden karvoitus oli kuin pehmeää untuvaa. 

Rakastin sokerointia, se oli yksi lempitöistäni. Koska itse inhosin oman kehoni karvoja, ajattelin ihokarvojen olevan yhtä suuri ongelma myös muille. Palvelua oli helppo suositella ja myydä. 

Viime kesänä ystävä kyseenalaisti karvahommani. Siis että onko naisen ihan pakko ajella, sokeroida, vahata ja pyrkiä sileään pintaan. Nauroin mielessäni: “Kukapa nyt tohtisi karvaisena kylilöillä kuleskella?”

Nyt omat sääreni ovat pehmeän pörröiset.  

Karvahistoriani

Olen karvainen kaikkialta. Tummia sekä vähemmän tummia haituvia ja jouhia: sääriäni, reisiäni sekä käsivarsiani peittää tiheä erilaatuisten haituvien peite. Nuorena vitsailin teinipoikaystävälleni, että jos me saisimme lapsia, voisi vieras osoittaa lattialla ryömivää pienokaista ja kysyä:

“Onko teille tullut uusi lemmikki?”

Minä olin karvainen ja pitkäkätinen, teinipoikkikseni minuakin pörheämpi. Oletin, että kuvitteellinen jälkeläisemme olisi näyttänyt lähinnä nelijalkaiselta, pörröiseltä lemmikkiapinalta.

Aikuisikäni olen höylännyt, vahannut, sokeroinut ja trimmannut. Tehnyt vahvasta karvoituksestani pilaa, ennen kuin kukaan muu on ehtinyt niistä huomauttaa. Sillä kummallista kyllä olen olettanut, että kanssaihmisten jakamaton huomio kohdistuu minun kehoni karvojen määrään, tummuuteen tai tuuheuteen.

Karvani – universumin napa.

Karvakapina 2020

Tänä keväänä lämpimät säät ja itikat tulivat yhtä aikaa: huomasin säärieni olevan sekä karvojen että ötökänpuremien peittämät. Rikkiraavitut patit olivat kipeitä ja tulehtuneita. Uimaan piti päästä ja en uskaltanut raivata säärieni pöheikköä pois. Liian arkoja olivat puremajäljet sokerointiin.

Rohkeasti päädyin rannalle pörheänä.

Kukaan ei osoitellut tai nauranut perään avoimesti. Luulen, että muut uimarit eivät edes huomanneet radikaalia tekoani. Kävin uimassa. Tulin kotiin ja annoin karvojen olla. Välillä huomaan hajamielisesti silittäväni sääriäni. Mieleen pulpahtaa ajatus sokeroinnista ja annan ajatuksen olla. 

Ajatus sokeroinnista tuntuu liian aikaa vievälle, en enää en koe koe sitä riittävän merkitykseksi. Mielummin vaikka pussailen miehen kanssa sohvalla.  Olen antanut kainaloiden rehevöityä, reisieni villiintyä ja alakertaani on tunnettavaa tie. Sen verran metsittynyt on väylä onneen.

Kenen ongelma karvat olivatkaan?

Mieheni siis edelleen koskee minuun kehoni karvaisuudesta huolimatta. Mieleeni on noussut ajatus, että kaikkien näiden vuosien ajan karvani olivatkin suurempi ongelma itselleni kuin kumppaneille tai kanssaeläjille.

Ehkä vietänkin pörröisen kesän. Tai loppuelämän.

Vain muutama päivä oman karvakapinatekoni jälkeen, törmäsin Emmi Nuorgamin instassa postaukseen, jossa hän oli pukenut päälleen juhla-asun vain huomatakseen säärikarvojen ajamattomuuden. Hän lähti juhliin kera karvojen.

Kovin moni muukin tuntuu pohtivan karvoja ja karvattomuutta.

Yhtäkkiä ystävän viime kesänä esittämä kysymys vaikuttaakin ajankohtaiselle. Minä vain hyppäsin karva-ajattelun matkaan täysin jälkijunassa: miksi naisen on ylipäätään oltava sileä?

Ripsien toivotaan olevan paksut ja pitkät. Hiukset saavat olla paksua karvaa. Mutta keholla karvoihin suhtaudutaan nihkeästi. En ole koko kosmetologiurani aikana kuullut kenenkään valittavan liian vähäistä kainalokarvoitusta tai kohdannut asiakasta, joka olisi toivonut tummempaa nukkaa käsivarsiinsa. 

Julkisuuden henkilöiden karvoitukset herättävät kuumia tunteita. 

Oma karvakapinani oli pieni teko ihmiskunnalle, mutta suuri teko minulle. Olen ivannut omaa pörröisyyttäni ilkeästi. Samalla puhunut rumasti omasta kehostani. Halveksinut ja inhonnut. Nyt, kesällä 2020, uskalsin käydä kaupassa raivaamattomin säärin. Kehtasin pukea ylleni uikkarin, vaikka kainaloissa pörrötti pöheikkö.

Huomasin, että sääreni toimittivat säärten tehtävää karvaisina ihan yhtä hyvin kuin ennenkin: ne kuljettavat minua paikasta toiseen ja pitävät minut pystyssä. Kainalot – niiden karvat unohtuvat ja näkyvät itselleni hyvin vähän. Bikinikarvoituksesta en ole kuullut valituksia. En itseltäni tai kanssaeläjiltä.

Olen 45 vuotias ja uskallan olla karvainen.

Ps. Isovarpaiden välistä tasoitin latvoja hieman. Mies löytää näin paremmin perille. Mikäli täysi luonnontila vallitsisi, saisin nimittäin Bo Derekit alakertaani ilman minkään valtakunnan lisäkkeitä.

Ponille kyytiä on muuten edelleen ihan hiton hyvä – lämmin suositus!