fbpx

Uutisia. Tiesitkö, että koko hiton kevät 2020 on ollut yhtä kirottua poikkeustilaa ja epänormaali on uusi normaali. Minun arkeni uusi normaali alkoi maaliskuun 24. Silloin isä joutui sairaalaan ja minä muutin takaisin lapsuudenkotiini. Tänään on 4.5. Isä on edelleen sairaalassa. Äiti ja minä täällä lapsuudenkodissa ja muu lauma omissa koloissaan. 

Viikon tunnekalenteri

Minusta on aina yhtä kiehtovaa ajatella, että tunne kestää itse asiassa vain 90 sekuntia – sen jälkeen olet itse vastuussa siitä, miten siihen reagoit. Alatko ruokkia ja ylläpitää tunnetta vai annatko sen olla ja mennä. Valinta on sinun – tämä sääntö toimii myös poikkeustiloissa.

Kevään 2020 arki on ollut nuoralla tanssimista, myös arkeen kuuluvat tunteet ovat tanssineet samalla keinuvalla nuoralla. Ainakin minun päässäni. Yhdessä hetkessä itken, toisessa saavutan tyyneyden. Välillä tunnen syvää vihaa kaikkea kohtaan. Ja kaiken yllä leijuu alituinen pelko: isän menettämisen pelko, selviytymisen pelko, taantuman pelko. 

Kun koronakolon alkuhetkillä tunteet seilasivat ääreltä toiselle ja en saanut mistään kunnolla kiinni, päätin antaa tunteille tilaa ja huomiota. Tunnustella ja kuunnella: mitä tunteella on kerrottavana? Mihin kohtaan kehoa se asettuu? Mikä on sen tarkoitus?

Yksi tunne kiristää mahaa, toinen saa suupielet nousemaan. Joku hikoilutti silmiä.

 Viikottain olen keskustellut lukuisten eri tunteiden kanssa, kaikilla on ollut oma tarinansa kerrottavana. Olen antanut jokaiselle hetken aikaa ja lopulta olemme jatkaneet matkaa omiin suuntiimme. On tunteita, jotka käyvät luonani useammankin kerran viikon aikana, toisista olen saanut jopa päivittäisiä seuralaisia. 

Yhtenä iltana törmäsin vihaan. Sitä kuuntelin erityisen tarkasti, vihasta en halunnut jokapäiväistä vierasta.

Lennän ja liidän. Koronakolossa on tilaa tuulettaa.

Kiitollisuus

Ensimmäisenä lempitunne. Kiitollisuus on ollut pelastusrenkaani keväällä 2020, kun hyökyaaltoikävät ovat iskeneet ja hetket ovat olleet yhtä harmitusta isolla veellä. Kiitollisuus on pysynyt rinnallani myös noina vaikeina päivinä, siinä se on vaan sitkeästi törröttänyt.

Kaiken se kestää. Kiitollisuus.

Mutta ei kiitollisuus ole täysin ilman vaivaa viihtynyt: olen pitänyt siitä huolta, ruokkinut ja hellinyt. Uskon vahvasti kiitollisuuden hyvää tekevään voimaan ja sitkeästi olen metsästänyt sen aiheita. Ihan jokaisena päivänä. Myös niinä päivinä, kun toivo on miltei pettänyt ja kun aiheiden metsästys on ollut yhtä hampaiden kiristelyä.

Tämä äidin kanssa vietetty aika on uskomaton lahja. Emme ole koskaan ennen tätä viettäneet näin paljon aikaa yhdessä. Ihan kahden. Olemme tutustumme toisiimme täysin uudella tavalla, keräämme uusia muistoja ja oppineet toisistamme uusia asioita. Katkeran suloinen hopeareunus mustassa pilvessä.

Kiitollisuuskylpy: kiitollisuusohjelman viikko 2

Minulla on ollut onnekseni kiitollisuuspäiväkirjavahti. Joka ilta tai aamu olen lähettänyt hänelle kiitollisuuden aiheeni. Jos niitä ei ole kuulunut, on hän alkanut huudella perääni. Koska vahdin rekrytointi tapahtui minun aloitteestani, tunsin etenkin alussa syyllisyyttä siitä, että pakotin hänet tähän rooliin. Että minusta on hänelle vaivaa.

Purin syyllisyyttäni vahtiystävälle ja hän lohdutti. Kertoi, että kiitollisuuksieni lukeminen lämmittää hänenkin mieltään. Luulin tosin hänen huijaavan. Olin varma, että ihana, empaattinen vahtiystäväni vain sanoo näin, koska ei halua pahoittaa mieltäni. Kunnes sain itse vahdin roolin. Sain kunniatehtävän vastaanottaa päivittäin kiitollisuuksia. 

Ja nyt ymmärrän. Ymmärrän, miten kiitollisuus leviää ja tekee hyvää mielelle.

Toisen kiitollisuuksien lukeminen lämmittää sydäntäni. Hyvässä piehtaroiminen ja kylpeminen lisää hyvinvointia, vaikka kyseessä ei olekaan omaa elämää koskettava hyvä tai kiitollisuus. Odotan Insinööri-ystäväni viestejä aina yhtä innokkaasti. Luettuani ne leviää syvä kiitollisuus myös omaan mieleeni. Kiitollisuus tarttuu ja lämmittää.

Kiitollisuusvahtina toimiminen on kunniatehtävä. 

Öisin pelottaa. Joskus myös päivällä.

Ikävä, epätietoisuus ja pelko

Nämä kolme tunnetta muodostavat trion, jotka kyläilevät luonani yleensä yhdessä. Saapuvat joko täysin samaan aikaan tai jonossa kulkien. Ystäväni kertoi tässä eräänä päivänä kärsivänsä hyökyaaltoikävästä. Minusta sana oli äärimmäisen kaunis. Se kuvaa niin hyvin hetkeä, kun ikävä iskee ja vie mennessään. Kun on ikävä ihan kaikkea: kosketusta, ydinlaumaa, entistä elämää, isää, ystäviä.

Hyökyaaltoikävässä rutistan äitiä ja paijaan koiraa. Menen metsään ja halaan puuta. Lujasti. 

Ikävän seuralaiset epätietoisuus ja pelko kuristavat kurkkua. Kurkkua on kuristanut uutisia lukiessa: tänä keväänä kaikki ovat olleet asiantuntijoita ja toisaalta kukaan ei ole osannut antaa varmoja vastauksia. Korona ja aivovamma ovat ennustettavuudeltaan melko samanlaisia: voi vain odottaa ja toivoa parasta. Toivoa, että tehdyt päätökset ovat oikeita ja että kaikki järjestyy. 

Epätietoisuus koskee niin kovin montaa asiaa. Minä haluaisin päästä sairaalaan. Haluaisin uskoa, että elokuulle varatut konserttiliput tulevat käytetyiksi ja että ihan kohta pääsisi elokuviin. Kukaan ei tiedä, milloin sairaalan ovet aukeavat tai tapahtumat ovat turvallisia. Minua pelottaa. 

Viha

Eräänä iltana sisälläni alkoi kiehua. Polttava tunne muuttui lopulta kuumaksi möykyksi vatsaan ja kihinäksi päässä. Pinnalle nousi ajatus:” Pakene tätä kaikkea”. Teki mieli karata. Vihasin sairaalaa: miksi emme pääse sinne sisälle? Vihasin tutkijoita: Miksi ette keksi jo toimivaa rokotetta? 

Palavia ajatuksia sinkoili suuntaan ja toiseen vailla mitään järkeä. Kenelle voisin palauttaa tämän elämän? Minä en tätä jaksa tai halua. Ajatukset ja keholliset tuntemukset olivat niin vahvoja, että lähdin mukaan. Enää en edes tiennyt, mistä viha oli herännyt. Se vain vei. 

Kunnes hengitin. Seisoin paikallani ja kuuntelin kehoa. Sen kihinää ja myllerrystä. Tunnistin vihan takana turhautumista, epävarmuutta ja pelkoa. Sitä kuinka kaikki tuntuu niin epäreilulta. Oli niin monta juttua, jota olisin halunnut isältä kysyä ja nyt en voi tietää, saanko koskaan kysymyksiin vastauksia.

Viha kääntyi itkuksi. Isoksi itkuksi.

Taipuu, taipuu. Vaan ei murru.

Suru ja kaipaus

Tämänkin kevään jälkeen tulee kesä. Koronakolossa luonto herää ja muuttuu vihreäksi. Kaikki näyttää samalle kuin ennenkin. Silti mikään ei ole kuin ennen. Huomaan, että jostain nousee kaipaus lapsuuteen. Niihin päiviin, kun mummo ja isä kantoivat ikkunasta näkyvälle pihalle tuvan pitkät penkit leikkipaikaksi ja suurin murheeni oli, mitä puen barbille päälle seuraavaan muotinäytökseen.

Nyt on minun vuoroni kantaa ja pitää huolta. Auttaa ja olla tyyni aikuinen. Se, joka lohduttaa ja tietää. Vaikka en todellakaan tiedä, mitä tehdä. Minua itkettää ja tekisi mieli vain käpertyä isän kainaloon. Pyytää apua, kuten aina ennenkin. Kenen kanssa minä nyt nauran vanhoille Reinikais-jutuille ja kuka minua nyt kiusaa soittamalla lujaa inhokki-iskelmiäni.

Isän tyttö on hieman hukassa. Ja surullinen

Aurinkoa, tuulessa heiluvia naavoja ja metsää. Toivoa ilmassa.

Toivo

Kun kirjoitan tätä laulaa ikkunan takana lintu. Viserrys herättää toivoa, ajatuksia paremmasta. Toivo on ollut kiitollisuuden ohella voimatunteitani. Pidän siitä kiinni todella tiukasti. Ilman kiitollisuutta ja toivoa päivät muuttavat luonnettaan. 

Haluan säilyttää uskoni ja luottamukseni – kertaan edelleenkin mantran lailla Mauno Koiviston sanoja:” Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”

Joka aamu tarkistan uutiset. Päällimmäisenä ajatus: ”Joko rokote koronaan on keksitty? Joko tänään pääsemme sairaalaan? Joko tänään on turvallista liikkua kahden kodin välillä?” Vielä rokoteuutista ei ole julkistettu. Jatkan silti ajatusleikkiä ja sanon itselleni ääneen:

”Tänään olemme taas yhden päivän lähempänä rokotetta.”

Emme vielä tiedä, kuinka käy. Olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

Siihen saakka pidetään toivosta kiinni.