Mindfulness herättää minussa paljon tunteita. Vuosien ajan olen tuntenut sitä kohtaan  kiinnostusta ja innostusta, mutta samalla myös voimakasta ärtymystä. Tätä kirjoittaessa, talvella 2021, tunteiden vaaka on kallistunut hyvin selkeästi myönteisen puolelle, silti hienoinen kamppailu on käynnissä edelleen.

Tässä jutussa käydään läpi asioita, jotka mindfulnessissa minua ovat mietityttäneet.

Mindfulness sanasto: ärsyttävää höttöä

Kieli on hassua. Välillä se on täyteläistä ja jokainen sana on ladattu täyteen merkitystä. Ja sitten on puppukieli. Se on höttöä – täynnä ei mitään.  Puppukielen käyttö saa kenties käyttäjänsä tuntemaan itsensä todelliseksi asiantuntijaksi, mutta samalla kuulija etääntyy ja kokee itsensä ulkopuoliseksi.  Mikäli ei ole itse yhtä syvällä sanojen suossa. 

Huolellisesti valittu puppusanahöttö ei tunnu millekään. 

Tietenkin myös mindfulnessia ympäröi oma sanastonsa. Sanat ovat sinällään varmasti hyvinkin merkityksellisiä termejä ja ilmaisuja, mutta minulle ne tuntuivat ensin kovin vieraalle. Hötölle. Vaikka kunnialla kannankin ituhippihumanistin arvonimeäni, on yksisarvis-imagoni tietyllä tavalla vain pintakiiltoa.

Tykkään selkeästä ja perustellusta tiedosta.

Huttusanat nostivat karvat pystyyn ja en oikein päässyt sisään koko genreen. Minua ärsytti. Vaikka mindfulnessissa on kyse kokemisesta, halusin aukaista sanojen merkitystä. Että tietäisin, mistä puhun ja osaisin kertoa asioista ymmärrettävästi.

Sanat saivat mindfulnessin vaikuttamaan hattaraiselle haavehötölle

Keijupölystä tai haavehötöstä ei mindfulnessin kohdalla ole kyse. Kun kerran asiaa on tutkittu paljon ihan tieteellisesti, niin tietenkin myös käytetyillä termeillä ja sanoilla on merkityksensä. Minulle ne eivät vaan auenneet.

Otin asiasta selvää, kyselin mindfulness-kouluttajilta ja harrastajilta. 

Kokeneemmat auttoivat minua noviisia;  juteltiin ja pohdittiin. Jutun lopussa olen eritellyt ihmisiä, joilta sain apua kirjoitukseen. Tekstissä viittaan tähän ihmisjoukkoon sanalla tietäjä.

Tietäjät ovat auttaneet ja ohjanneet, vastaan kuitenkin ihan itse sisällöstä. Sanat ovat irronneet minun näppiksestäni.

Hengitys hengittää

Jos olet joskus tehnyt mindfulness-harjoituksia, olet saattanut kuulla lauseen ”hengitys hengittää”. Tämä on ehkä vahvimpia tunteita minussa herättynyt mindfulness- ilmaus: “Mitä hittoa. Ei ole hengitystä, joka hengittää. Minä hengitän tässä kehossa.” 

Takerruin “hengitys hengittää” ilmaisuun ja en osannut päästää irti.  

Oli kysyttävä tietäjältä, mitä sanat tarkoittavat. Että miksi ei voi yksinkertaisesti sanoa: “Minä hengitän.” Tietäjä aloitti vastauksen anatomiasta: hengitys on ihmiselle automaattinen toiminto, jota voimme kontrolloida tiettyyn rajaan saakka. Halutessamme voimme esimerkiksi nopeuttaa tai pidättää hengitystämme. 

Hengityksen säätely muuttuu kuitenkin aina jossain vaiheessa automaattiseksi.

Ihminen siis hengittää vaikka ei soisi toiminnalle ajatustakaan. Minun ja sinun ei tarvitse huolehtia hengityksestä samalla tavalla kuin vaikkapa sormen liikuttamisesta. Hengitys on jotain, joka tapahtuu ilman, että keskitymme tai suoritamme.

Keskustelu tietäjän kanssa syvensi ilmaisun merkitystä. Voin harjoitusta tehdessäni ikään kuin ottaa askeleen taaksepäin ja tarkastella kehoani hengittämässä. Tuntea, kuinka rintakehä kohoaa ja laskee. Hengitys tapahtuu tässä ja nyt: sitä ei tarvitse muuttaa.

Hengitys huolehtii itse itsestään. 

Näin tarkasteltuna ilmauksesta tuli minulle äärettömän armollinen. Kun tuntuu, että mitään ei jaksa tai pysty, voin etäännyttää itseni. Ottaa katsojan roolin ja tarkkailla hengitystäni, joka hoitaa itse itsensä. Vaikka olisin kuinka uupunut. 

Hengitys on ankkuri, joka pysyy. 

Tästä eteenpäin hengitys saa hengittää. Kun pohdin ja maistelin ilmaisua, aloin päinvastoin kovasti kiintyä noihin lempeisiin sanoihin. Hengitys hengittää tässä ja nyt. Ilman kontrollia, ilman ponnistelua. Saan luottaa hengitykseeni, minun ei tarvitse tehdä mitään.  

Hengitys on koodattu minuun ihan loppuun saakka. 

Vedetään vielä hieman henkeä 

Kävelen paljon. Koira ulkoiluttaa minua päivittäin metsässä ja lähimetsää ympäröivä polkuverkosto on käynyt todella tutuksi. Kovin usein huomaan ällistyksekseni olevani kotipihassa.

En muista edes missä olen kulkenut tai mitä kautta olen palannut.

Tutut reitit antavat automaatiolle tilaa. Kuuntelen kirjaa tai pohdin tulevia päiviä. IIoitsen tai murehdin. Ajattelen paljon. Askeleet vievät ja minä kuljen matkassa. Juuri ja juuri muistan säännöllisesti tarkistaa, että olemme koiran kanssa samalla reitillä.  

Hassua on itse asiassa pohtia, kuinka monta lenkkiä olen tehnyt suomatta ajatustakaan liikkeen tuottamiselle tai reitin valinnalle. Olen kävellyt, hölkännyt tai joskus aikoinani jopa juossut. Ja aina olen löytänyt kotiin, vaikka mieleni on seikkaillut jossain aivan muualla. 

Automaatiolla on puolensa: lenkeillä on syntynyt paljon hyödyllisiä ajatuksia

Poluilla kulkiessa automaatio on hyvästä, joskus se kuitenkin tekee puolestani ei niin suotuisia päätöksiä. Olen syönyt liikaa, kun käsi on kulkenut suklaarasian ja suun väliä huomaamatta. Olen ajatunut riitaan työkaverin kanssa, kun ärtymys on purkautunut suusta ilkeinä sanoina. 

Elämässäni on ollut välihengityksen kokoinen aukko. 

Kohtasin tuon sanan ensimmäistä kertaa kävelymeditaatiossa, jossa ohjaaja kehotti meitä ottamaan aina yhden välihengityksen ennen uuden kävelymatkan aloittamista. Tein, mitä pyydettiin, mutta en oikein käsittänyt, miksi näin tulisi toimia.

Kiltti tyttö toimi, vaikka ei löytänyt ohjeesta mitään järkeä.

Käsite oli mielestäni outo. Melkein yhtä outo kuin “hengitys hengittää”. Olinhan jo niin kovin tietoinen askeleistani, hengityksestäni, olemisesta. Miksi piti vielä lisätä tähän kaikkeen tietoisuuteen yksi ylimääräinen hengitys? Piti ottaa uusi keskustelu tietäjän kanssa.

Ja kuten yleensä: tietäjä tiesi, kun osasin kysyä.

Toistetaan vielä kerran: mindfulnesissa pyritään olemaan läsnä siinä, mitä tapahtuu juuri nyt. Keskitytään olemiseen, ei tekemiseen. Hengitys hengittää, minä tarkkailen. Välihengitykseen minua ohjattiin ennen seuraavaa askelta tai toimintoa.

Keskustelu tietäjän kanssa avasi termiä. 

Minulle välihengitys on kuin tila, jossa hidastan vauhtia ja tarkkailen toimintojen ketjuja. Tiedostan, että on hetki ennen seuraavaa askelta. Ottamani seuraava askel ei ole automaatio, vaan se on tietoinen valintani. Tuolla yhdellä tietoisella hengityksellä pysähdyn ja varmistan, että mieleni on mukana toiminnossa. 

Pysähdys tekee seuraavasta teosta tietoisen.

Ajattelen, että näin teen radan aivoihini: autan itseäni pysähtymään arjen tekojen välillä. Opin erottamaan tekoja toisistaan – ikään kuin näkisin automaatioketjussa olevat yksittäiset lenkit. Huomaan, että tekojen taustalla on tunteita ja ajatuksia. Tunnistan ja kuuntelen niitä. 

Tarkkailen itseäni: miten toimin ja mikä minua ohjaa.

Tämä on ollut minulle hiton tärkeä mindfulness-hetki. Kuinka harjoittelu voi auttaa minua tunnistamaan automaatioketjuja, jotka ohjaavat minua. Välillä hyvin ja välillä huonosti. Voin hengittää ja tunnistaa reaktion taustalta ajatuksen, joka on vain ajatus. Tunteen, joka saa olla, mutta minun ei tarvitse lähteä sen kyytiin.

Ennakkoluuloja

Minulla oli vahva assosiaatio meditaation, mindfulnessin ja äärettömän tyyneyden välillä. Näin silmissäni tyyppejä, jotka töröttivät buddhan tavoin. Asento säilyi särkipä selkää tai puutuipa sääri. Siinä ne olivat lempeinä ja hyväksyvinä. En kokenut kuuluvani joukkoon.

Kun kutittaa, raavin. Kun jalka puutuu, vaihdan asentoa.

Painiminen termin “hengitys hengittää” kanssa tuli tosi tärkeään saumaan. Sillä aloin ymmärtää, miksi aloittaminen on minulle edelleenkin ajoittain kovin vaikeaa. Olen luonut itselleni odotuksia ja mielikuvia, joiden mukaan minun tulisi olla tietynlainen voidakseni tehdä harjoitteita. 

Olenko riittävän tyyni tai lempeä?

Nyt tunnistan jo ajatukset, joissa en riitä mindfulnessiin. Osaan antaa ajatusten olla ja tutkailen niitä. Yleensä tuohon hetkeen on paikalle kiirehtinyt myös erilaisia tunteita. Hengittelen hetken. Totean, että ajatukset ovat vain sanoja päässäni. Nimeän tunteet ja annan niiden olla. 

Harjoitus voi alkaa. 

Loppusanat 

Huomaan tätä kirjoittaessani, että monet mindfulness-asiat ovat ärsyttäneet minua aluksi. Tunteita ovat herättäneet yksittäiset sanat, ilmaisut ja mielikuvat. Lempeät kuvat ja hempeät värit. Minulla on ollut kerrassaan ihmeellisiä odotuksia ja riittämättömyyden tunteita.

En ole se mindfulness-kuvaston notkea nainen rannalla, vaan hyvin usein huomaan tekeväni harjoituksia tukka pystyssä kauhtuneessa froteetakissa. On aamu ja istun keittiössä tyhjä kahvikuppi edessäni. Koira tuhisee jaloissa, kaikki muutkin nukkuvat vielä. 

On hiljaista ja jalassa on villasukat. 

Viharakkaus-suhteemme on kestänyt tuittuiluni. Aina olen nöyränä palannut takaisin harjoituksen ääreen ja todennut, että tarvitsen tätä lisää. Olen oppinut, että teen harjoituksia riittävän hyvin. Ne ovat oikeita ja  sopivia minulle. 

Harjoituksia ei tarvitse selitellä tai vähätellä. Ei edes itselleni. Ne riittävät. Juuri silloin kun istun keittiössä villasukat jalassa, kulahtaneessa aamutakissa. 

Tietäjän sanoin: “Riittävän hyvä on täydellistä”

Lisätietoa:

  • Tekstiä varten olen keskustellut ystävieni kanssa, jotka ovat harjoittaneet mindfulnessia vuosia. Yksi tärkeimmistä mindfulnessihmisistä minulle on Sari: kiitos Sari ajatusten herättelystä ja arvokkaista keskusteluista – olet merkityksellinen. Tärkeä ihminen on ollut myös Susanna Heikari, yksi Positive Education Oy:n kouluttajista. Hänestä voit lukea lisää täältä.
  • Minulle tärkeä mindfulness-ajatusten herättelijä oli MBSR-verkkokurssi, jonka kävin Susannan ohjauksella syksyllä 2020. Lue lisää kurssista täältä.
  • Hieno artikkeli YLE:n sivuilla mindfulnessista. Lue!