fbpx

Mitä oikein tapahtui? Kaksi viikkoa sitten kampus kuhisi ihmisiä. Opiskelijat pelasivat käytävällä naureskellen koronapeliä. Itse paukutin koneella ihan viime tipassa opiskelijoiden työvuoroja koulun hoitolaan.

Kun 15.3. iltapäivällä tuli ilmoitus etäopetukseen siirtymisestä, olo oli monella tapaa häkeltynyt. Koulu kiinni. Ensimmäistä kertaa 45-vuotisen elämäni aikana instituutio nimeltä koululaitos sulkisi ovet.

Hieman pienempi häkellys koski omaa työnkuvaani: kädentaitoja kotoa käsin – miten helvetissä tästä selvitään? Istuin sohvalla lukemassa koulutuskuntayhtymän johtajan lähettämää tiedotetta yhä uudelleen. Teki mieli nipistää käsivartta: onko tämä totta.

Totta se oli. Aika ennen ja jälkeen. 

Ensimmäinen viikko etäopetusta

Amisopen nopeasti kasattu etäluokkahuone. Voimaeläimet ja käsikirja aina mukana

Olen nyt vetänyt yhden kokonaisen viikon etäopetusta. Ontuen, takkuillen ja opiskelijoilta anteeksi pyydelleen. Olen joutunut pahoittelemaan muun muassa seuraavia asioita: 

Tilanpuute

Ensimmäisenä päivänä koulun Teams takkuili ja mies ehdotti korvaavaa alustaa live-opetukselle. En tullut sitten kertoneeksi, että minun opettamassani ryhmässä oli lähes 30 opiskelijaa. Virtuaaliluokassani oli pulpetteja vain kymmenelle. Lopulta pidin saman sisällön kolme kertaa putkeen. Huutelin vain aina Wilmassa, että seuraavat sisään. 

Tekniset ongelmat

Yksi noista ensimmäisen päivän livevedoista meni muutenkin täysin käteen: unohdin jakaa näyttöni ja opiskelijat näkivät kameran kautta vain puhuvan pääni. Ei lainkaan niitä pp-slaideja, joista pääni puhui. Selitin pitkään kuvista ja niissä olevista ilmiöistä. Kädet heiluivat ja sormet sohivat. 

Ja opiskelijat eivät tienneet yhtään, mistä puhun.

Tekniset ongelmat part 2

Hukkasin chatin. Toivoin kysymyksiä ja niitä oli chattiin esitettykin, mutta viestit eivät näkyneet minulla. Käytössäni on kyllä kaksi näyttöä, mutta alkusekoiluissa en muistanut laittaa chattia näkymään toiselle ruudulle, vaan koko saakutin puheruudukko jäi esittämäni power point-diasarjan alle. 

Tunsin lievää ärtymystä, kun ryhmä oli hiljaa. Eivät olleet. Ope ei vain nähnyt viestejä.

Vuorovaikutus valui hukkaan, kun en huomannut käytyä keskustelua. Sekoilua ja sähellystä.

Ilmaisu

Tykkään sanoista. Tykkään tarinoista. Millainen tulisi etäopen ilmaisun olla?

Keskiviikon tunnille yritin tehdä käsikirjoituksen. Halusin olla selkeä ja tiivistää ilmaisuani. Poistaa täytesanat ja epäröinnit. Tein tarkan sanoituksen jokaisen dian jokaisen kohtaan. Käsikirjoitus oli auki toisella koneella ja toisella koneella olin yhteydessä opiskelijoihin. 

Käteen meni. 

Sekosin sanoissa, kun yritin tankata toisen koneen ruudulta tekstiä. Sekoilua, änkytystä ja epäröintiä. Vakuuttavuus, luontevuus ja se ihan omin opetustyyli täysin hukassa. 

Luokan edessä en jännitä koskaan: kerron horjuvien aasinsiltojen kautta kokonaisuuksiksi muodostuvia tarinoita. Tiedän rönsyileväni välillä liiaksikin. Kuluneen viikon jälkeen pohdin, haluanko olla etänäkin se sama sekopäinen yksisarvisope?

Tulisiko etäopen olla virallisempi? Vähemmän rönsuilevä kenties?

Tähän saakka olen nojautunut vahvasti persoonaani opetustyössäni. On mielenkiintoista nähdä, muuttaako etäopetus ilmaisuani tai tapaani tarinoida. 

Itsemyötätunto

Poikkeusolot. Poikkeuksellisia ajatuksia ja tunteita. Nyt riittää pienempikin, kunhan vaan ollaan läsnä.

Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut opiskelijalle, kun häntä jännittää uuden työn tekeminen asiakkaalle: “Ei tarvitse pelätä. Sinä vasta harjoittelet ja olet ihan uuden edessä. Kaikki menee hyvin, luota vaan itseesi. Osaat jo niin paljon.”

Näkökulma muuttui täysin, kun seisoinkin itse sen uuden ja pelottavan asian edessä. Kun jouduin luopumaan tutusta ympäristöstä ja en hallitse tekniikkaa. Nyt minä olen se, jonka on hypättävä suoraan syvään päähän. Ääni täristen ja kainalot hikoillen. Oli ihan hiton vaikeaa myöntää opiskelijoille, että minua pelottaa ja jännittää etäopetus. Että en osaa ja olen ihan vihreä tässä.

Tällä viikolla olen saanut todellakin tutustua termiin itsemyötätunto. 

Tuskailin epävarmuudesta kumpuavien tunteideni kanssa ja tunsin olevani surkea. Teknisesti tumpelo ope. Ajatusten bingokone sutkutti ja syötti päähäni yhä synkempiä ajatuksia. Tyhmiä ajatuksia. Soimasin itseäni jopa siitä, että en ollut valmistautunut tähän. 

Ajatus valmistautumisesta herätti minut: kuka meistä oli valmistautunut siihen, että koulut suljetaan? Kenellä oli valmiina toimintamallit ja -tavat?

Lopulta minua jo hieman huvitti. Sain hengitettyä hetken. Tein lyhyen myötätuntoharjoituksen ja nyt uuden kouluviikon kynnyksellä taputin itseäni olkaan ja sanoin:

“Olet tehnyt sen, minkä osasit juuri nyt. Olet oppinut uusia asioita ja tehnyt rohkeasti opetusta itsellesi täysin uudessa ympäristössä. Se riittää. Just be sinä.”

Sanat levittivät kehooni lämpöä. Ne antoivat minulle luvan jatkaa opettelua. Juuri sellaisena kuin olen. 

Reflektointia ensimmäisestä viikosta

Uupunut kaiken uuden ja epävarman edessä. Etätyössä tekemiselle on tärkeää asettaa rajat. 24/7 ei jaksa kukaan. Ei edes yksisarvinen.

Mikä meni hyvin ja mitä jatkan:

Uskalsin myöntää, että olen uuden edessä. Ope saa tehdä virheitä ja pyytää apua.

Live-oppitunneista en luovu. Nuorten harteille on sysätty nyt niin paljon uutta vastuuta ja muutosta, että haluan edes omalta pieneltä osaltani pitää normaalia rytmiä yllä. Edes sen yhden oppitunnin verran päivässä. Itseohjautuvuutta voidaan harjoitella lisää, kun palataan kouluun. Nyt on minun mielestäni aika tukea ja olla läsnä.

Mitä kehitän:

Osallistavampi opetus: ensi viikolla opiskelijat eivät tee tehtäviä yksin, vaan he työskentelevät ryhmissä. Kehitän myös chatin käyttöä: seuraan ja esitän kysymyksiä. Toivoisin, että yhä useampi osallistuisi keskusteluun ja olisi mukana myös tuntiopetuksessa. Niin ja varmistan, että myös näen käydyn keskustelun keskustelun.

Tekniset valmiudet: ensi viikon oppituntien alustana on meet. Sillä se on edes etäisesti tuttu tämän viikon oppitunneilta. Varmistan joka ainoan oppitunnin alkaessa, että olen jakanut oikean näytön ja että oma sekoiluni ei estä opiskelijoiden oppimista. Ainakaan ihan täysin.

Selkeä lukujärjestys. Kyseinen pyyntö tuli suoraan opiskelijoilta. Kuluneella, etäopetuksen ensimmäisellä viikolla ilmoitin päiväohjelmasta edellisenä iltana tai aamuisin wilmassa. Tulevalle viikolle olen tehnyt lukujärjestyksen, johon olen merkinnyt kontaktiopetuksen tarkan ajan. Se on joka päivä sama. 

Olen myös määritellyt tulevalle viikolle tarkemmin sen, miten tehtäviä tehdään, minne ne palautetaan ja milloin tehtävät on oltava tehtyinä. Seuraavalla viikolla voimme kokeilla sitten hieman toisenlaista lukkaria. 

Oman ilmaisun tiivistäminen. Tarinat kuuluvat opetukseeni, mutta ehkä virtuaaliopen kuuluu olla selkeämpi kuin liveopen. Eleet ja ilmeet häviävät ja ovat huomattavasti pienempi osa ilmaisua, joten sanojen ja niistä muodostuvan tarinan juonen on oltava helposti seurattavaa.

Mitä uutta kokeilen:

Monipuoliset harjoitukset

Aion sisällyttää opetukseeni ammatillisten sisältöjen lisäksi myös tunnetaito- ja läsnäoloharjoituksia. Nyt jos koskaan tarvitaan omien vahvuuksien tunnistamista ja tapoja hyödyntää niitä.

Luulen, että myöskään läsnäolotaitojen harjoittamisesta ei ole haittaa kenellekään. 

Olen niin kiitollinen siitä, että juuri tänä vuonna olen saanut olla mukana positiivisen pedagogiikan ja laaja-alaisen hyvinvointiopetuksen koulutusohjelmassa. Koulutuksessa saadut taidot auttavat minua ja laumaani kulkemaan läpi tämän poikkeuksellisen ajan. 

Kiitos Pauliina Avola ja Viivi Pentikäinen – toivoisin, että tänä keväänä ihan jokaisella opella olisi käytössään teidän tarjoamanne työkalut. 

Ai niin: kyllähän kaikilla opeilla onkin. Sillä nyt jos koskaan, suosittelen tilaamaan ihan omaksi Kukoistava kasvatus nimisen kirjan. Sen tarjoamasta tiedosta ja helposti omaksuttavista harjoituksista on hyötyä todella paljon. 

Lopuksi

Hengitetään, keskitytään ja ollaan läsnä. On ihan ookoo pelätä, olla ahdistunut tai kiukkuinen. Jokaisella tunteella on oikeutensa olla, tärkeää on olla jäämättä sen vangiksi. 

Muistetaan halata itseämme (se on toistaiseksi ihan turvallista). Taputtaa samalla olkapäähän ja kehua vähän. Uusi tilanne. Uudet haasteet. Ihan hyvin me vedetään!