Kiitollisuus mielityökaluna
Ensimmäinen kotiläksy, jonka sain hyvinvointiopiskeluideni aluksi, oli kiitollisuuden harjoittaminen ja kiitollisuuspäiväkirja. Tehtävä tuntui aluksi jotenkin tosi naiiville. Voisiko tästä muka hyötyä jotenkin? Kehtaanko tästä edes puhua kenellekään?
Sitten kuulin eräässä ohjatussa mindfulness-harjoituksessa itseäni puhuttelevan vertauksen kiitollisuudesta.
Harjoituksessa kiitollisuuden sanottiin olevan kuin taskulamppu, joka on kädessäsi, kun astut pimeään huoneeseen. Seisot hetken kynnyksellä, siristät silmiäsi ja yrität nähdä ympärillesi, mutta et näe kuin mustaa. Sytytät lampun ja valokiila paljastaa paljon pieniä ja suuria asioita.
Lamppu itsessään ei löydä mitään uutta. Valo tuo vain näkyväksi kaiken sen, mitä huoneessa koko ajan olikin.
Kiitollisuuden kohdistaminen omaan elämään toimii taskulampun tavoin. Kiitollisuusharjoitusten myötä olen alkanut nähdä elämässäni asioita ja tapahtumia, joihin en arjessa ole aiemmin kiinnittänyt huomiota:
- Lämpimät villasukat, jotka sain ystävän äidiltä lahjaksi (sukissa koiran kuva)
- Erityisen hyvin onnistunut aamukahvi marraskuisena keskiviikkona (mieheni tuomasta hyvästä kahvijauhatuksesta)
- Tytön järjestykseen laittamat kengät eteisen kenkätelineessä (omat kenkäni ovat aina huiskinhaiskin eli sotku on ollut paljolti minun ansiotani).
Kaikki nämä asiat ovat ikään kuin odotelleet hämärässä, jotta näkisin ne ja antaisin niiden ansaitsemaa arvostusta ja kiitollisuutta.
Pienten ja isojen asioiden huomioiminen on tehnyt melankoliaan ja alakuloon taipuvaiselle luonteelleni hyvää.
Syyskuusta olen aktiivisesti välkytellyt kiitollisuuden lamppua päivittäin. Siis ihan–joka–päivä. Olen harjoittanut kiitollisuutta, vaikka päivä olisi ollut täynnä vaihdevuosivitutusta tai pimeys olisi väsyttänyt tai työpaikalla olisi ollut kurjaa tai mies olisi unohtanut käydä kaupassa.
Joinain iltoina olen peiton alla unisena kironnut ääneen lupaustani: “Ne stnan kiitollisuudet unohtui.” Silloinkin olen kömpinyt peiton alta ja pakottanut itseni etsimään pahimmastakin mörköpökälepäivästä jotain hyvää.
Kun pääsin epäuskostani yli, päätin tehdä kiitollisuudesta tavan, jonka kautta tarkastelen maailmaa. Tiedän tapojen syntyvän rutiineista ja sen vuoksi olen sitkeästi metsästänyt kiitollisuuden aiheita. Sanoitan itselleni iltaisin vähintään kolme sinä päivänä kiitollisuutta herättänyttä asiaa.
Jo aloittaessani päätin, että etsin kiitollisuudet päivän tapahtumista, kohtaamistani ihmisistä tai teoistani. Luonnollisesti minussa herättää kiitollisuutta myös terveyteni tai esimerkiksi jääkaappi, joka on täynnä ruokaa. Mutta haluan löytää elämästä monenlaista hyvää.
Parisuhdeharjoittelua
Vajaan kuukauden harjoittelin kiitollisuutta omin päin, kunnes meitä olikin kaksi: mieheni suostui kokeiluun mukaan. Olemme aikuisena toisemme löytäneet pari ja tämän miehen kanssa haluan seikkailla ja vanheta. Aion tehdä kaiken voitavani, jotta tämä liitto onnistuisi.
Toivon, että yhdessä onnistuisimme löytämään sellaisia tapoja ja tekoja, jotka sitoisivat meidät yhteen myös huonoina päivinä.
Nyt siis iltaisin halaamme toisiamme peiton alla, pidämme tiukasti kiinni ja hengittelemme hetken samaan tahtiin. Tämän jälkeen vuorotellen sanomme toisillemme päivän kiitollisuuden aiheet.
Olemme melko työorientoituneita ihmisiä ja usein löydämme kiitollisuusjuttuja myös työpäivistä. Pysyn nykyisin paljon paremmin kartalla siitä, mitä puolisoni töihin kuuluu: saan tietooni pieniä onnen hetkiä ja sellaisia tapahtumia, joista en muuten kuulisi mitään. Jonain päivänä onnen aihe voi olla herkullinen kalakeitto lounaalla tai hyvä keskustelu työkaverin kanssa.
Kiitollisuudesta on tullut parisuhdetta rikastava harrastus.
Eniten kiitollisuutta herättävät minussa ehdottomasti nykyinen kotini ja siellä elävät ihmiset: minun lähilaumani. Joka päivä havahdun huomaamaan onnen täyttämiä hetkiä sekä tunnistan itsessäni tunteita, joita en koskaan uskonut kokevani. Äitipuolen elämä ei ole minusta mitenkään paskempi homma: olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni juuri tässä ja nyt.
Havahdun miltei päivittäin ajatukseen, jossa toivon voivani pysäyttää ajan kulun juuri tähän hetkeen, tähän iltaan, tähän tunteeseen.
Vaikka uusiolaumamme ei ole vielä vuosissa mitattuna edes koululaisen iässä, olemme silti hyvällä matkaa kohti oikein sujuvaa yhteiselämää.
Uusioperheily on haastava laji: kahteen eri kulttuurin kasvaneet ihmiset heitetään saman katon alle. Kyseiseen lajiin kuuluu myös aina laaja verkosto toisilleen ventovieraita ihmisiä: sinun ja minun sukulaiset, lapsen sukulaiset, eksien lapset sekä tietenkin ne eksät ja eksien nyksät. Toiset sidokset ovat tiukemmin sidottuja ja toiset hieman löyhemmillä naruilla kiinni verkossa.
Mutta olivatpa siteet vahvoja tai heikkoja, niin verkostossa kaikki ovat yhteyksissä kaikkiin.
Meidän uusiolaumamme verkosto on onneksi melko solmuton ja selkeä. Luulen, että juuri siksi voimme keskittyä siihen, miten me elämme elämäämme omien seiniemme sisällä. Noiden seinien sisällä hitsaudumme päivä päivältä tiiviimmin yhteen. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että meille alkaa syntyä yhteistä historiaa ja tarinaa. Ja että saamme rakentaa tarinamme juuri sellaiseksi kuin haluamme.
Olemme hullunkurinen lauma.
Uskon, että kiitollisuudella on ollut merkittävä rooli myös uusiolaumamme vahvistumisessa. Minä en ole meillä asuvan tytön äiti ja välillä tahaton lapsettomuuteni saa minut tuntemaan ristiriitaisiakin tunteita. Kiikuin pitkään rakkauden ja katkeruuden välimaastossa: kelpaan vain tällaiseksi arjen järjestelijäksi, mutta en ole koskaan kenenkään äiti.
Kasvu lauman täysivaltaiseksi jäseneksi alkoi tietenkin jo kauan ennen kiitollisuusharjoituksiani, mutta treeni on vahvistanut tunteitani. Annan nyt itselleni luvan olla onnellinen ja kiitollinen niistä hetkistä, joita koen. Minun ei tarvitse olla äiti, voidakseni nauraa tytön kanssa yhdessä. Voin kokea onnea omasta paikastani ja olla kiitollinen siitä, että minut on otettu jäseneksi meidän omaan laumaamme.
Mieheni on luottanut ja arvostanut minua niin paljon, että hän on päästänyt minut tyttärensä elämään.
Kiitollisuuslasit päässä minun on ollut paljon helpompaa ja vaivattomampaa hyväksyä ja rakastua omaan elämääni. Juuri nyt on hyvä. Minulla on paljon, niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin unelmoida: oma lauma, oma paikka. Meidän jutut ja meidän hetket.
Vaikka elämä tahmaa välillä pahasti, sisu ja päämäärät häviävät arjen myllerrykseen, kiitollisuus auttaa minua pysymään poissa Minä-minä-maasta. Välillä saa murehtia ja ärsyyntyä. Kiitollisuuden avulla nuo tunteet eivät jää enää vallitsevaksi olotilaksi.Tänäänkin olen kiitollinen.
Kiitos elämä: minun on hyvä olla. Ja kiitos Positive Educationin Pauliina Avoja ja Viivi Pentikäinen: teidän ansiostanne kiitollisuus on toimiva mielityökaluni.
