Olen opiskelija, erittäin motivoitunut opiskelija. Kohta 45-vuotisen elämäni aikana olen käynyt monenlaista koulua ja kurssia, toisia innostuneemmin kuin toisia. Mutta nyt, ihan ensimmäistä kertaa olen näin syttynyt: olen heittäytynyt täydellä sielulla ja sydämellä opiskelemaani sisältöön.
Sovellan, pohdin, mietin ja luen. Opiskeltava aihe on imaissut minut täysin mukaansa ja tuntuu, etten ehdi omaksua riittävän nopeasti kaikkea sitä, mitä haluaisin tietää.
Noin puoli vuotta sitten pääsin mukaan positiivisen pedagogiikan ja laaja-alaisen hyvinvointiopetuksen koulutusohjelmaan. Tässä kovin lyhyessä ajassa tosi moni juttu elämässäni tuntuu muuttuneen – töissä ja työn ulkopuolella. Suurimman muutoksen huomaan tapahtuneen oman pääni sisällä: minua ennen vaivanneet levottomuuden, ärtymyksen ja alakuloisuuden tunteet ovat vähentyneet.
Pystyn keskittymään hetkeen paremmin.
Jo ihan ensimmäisellä koulutusviikonlopulla minussa heräsi tunne: olen tullut kotiin. Että tässä on opiskeluympäristö, jossa on hyvä olla ja turvallista oppia. Oppia sellaisia asioita, jotka parantavat opetustyöni laatua, vievät osaamistani eteenpäin ja auttavat minua myös ihan arkielämän ihmissuhteissa.
Koska opiskeltava aihe on innostanut minut täysin, olen puhunut opiskeluistani paljon. Puhunut Ihan joka ikiselle, joka on osoittanut edes pienintäkään kiinnostuksen merkkiä. Puhun, koska asia on mielestäni tärkeä ja merkityksellinen. Puhun, koska mielestäni kaikki opettajat tarvitsisivat tämän koulutuksen.
Tai oikeastaan on täysin turhaa rajoittaa koulutuksen kohderyhmää opettajiin: kaikki ihmiset, joiden ympärillä on toisia ihmisiä, tarvitsisivat tämän koulutuksen.
Paradoksaalisesti innostuneisuus on saanut minut myös kuuntelemaan paremmin. Aivan kuin korvani olisivat kasvaneet tai kuulokykyni olisi kehittynyt. Vilkkaana ja nopeana verbaalikkona kuuntelu ei ole ollut tähän saakka ydinvahvuuksiani.
Koska kukaan ympärilläni edes hetken pyörähtäneistä ei ole voinut välttyä kuulemasta oppimistani asioista, olen saanut myös paljon kysymyksiä. Esimerkiksi näihin kysymyksiin olen vastannut.
- “Kuka kouluttaa?”
- “Valmistutko johonkin uuteen ammattiin?”
- “Missä koulutus on?”
Simppeleitä ja yksinkertaisia kysymyksiä, joihin on ollut helppo vastata. Koulutuksen järjestää Positive Education Oy ja vastuukouluttajana on Pauliina Avola. Linkit vievät yrityksen sivuille.
Koulutus ei valmista minua mihinkään muodolliseen, uuteen ammattiin. Se on kaikille kasvattajille suunnattua täydennyskoulutusta. Ja saan opiskella kotikaupungissani eli Jyväskylässä.
Olen osannut vastata melkein järjellisesti ylläoleviin kysymyksiin, kunnes vastaan tuli eräs ihminen kysymyksen kanssa, johon en ollut vielä valmis. Vastaus jäi sanotaanko nyt vaikka sillai kevyesti puolitiehen.
“Mikä on merkityksellisintä, mitä olet oppinut? Mikä on muuttanut niin paljon ajatuksiasi?”
Häkellyin. Olin hetken hiljaa ja tauon jälkeen vastaukseni taisi kuulua jotakuinkin näin:
”Noo. Koulutushan on siis positiivisen pedagogiikan ja hyvinvointiopetuksen koulutusohjelma ja siellähän olen siis oppinut positiivista pedagogiikkaa ja hyvinvointitaitoja.
Ja ne ne vasta kuules tärkeitä juttuja ovatkin. Se positiivinen pedagogiikka etenkin. Ja kyllä ne hyvinvointitaidotkin ovat merkityksellisiä. Että semmoisia olen oppinut. Tärkeitä juttuja.”
Tämän myyntipuheen jälkeen kysymyksen esittäjä oli varmasti vakuuttunut ja yhtä innostunut asiasta kuin minä.
Vilpittömästi ja aidosti tunnen oppineeni tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. Suuria asioita. Minua muuttaneita asioita. Mutta mitä ne asiat ja sisällöt sitten tarkalleen ovat, sitä en vielä osaa eritellä. Tällä hetkellä ympärilläni leijuu vielä sellaisia hieman hajanaisia sisältö- ja ajatuspilviä, joita tarkastelen pienen udun läpi.
Olen kuitenkin täysin varma, että toisistaan erillään leijuvista haituvista tulee koostumaan yksi suuri kokonaisuus. Odotan sitä hetkeä suurella kiinnostuksella.
Minulla on intuitiivinen tunne siitä, että kokonaisuuden hahmottaminen tulee muovaamaan ajatuksiani aivan uuteen suuntaan.
Kuvassa leijuvat sisällöt, joiden yhdistymistä odotan eniten:
Olen kirjoittanut aiemmin päässäni jauhavasta ajatusten bingokoneesta, joka sutkuttaa kiihkeällä tahdilla. Aina minulla ei ole ollut taitoa ja kykyä hallita sen sisällä pyörivien mietteiden sävyä. Saati sitten pysäyttää sitä.
Tämän puolen vuoden aikana olen saanut työkaluja koneen hallintaan. Mindfulness on niistä ehkä tärkein, merkityksellistä on ollut myös kiitollisuus. Kiitollisuudella olen nimittäin säätänyt ajatusten sävyjä. Kiitollisuus on muuttanut sisäisen puheeni värejä ja sisältöä.
Kiitollisuuslasien läpi katsottu elämä on hillinnyt ajatuksien vatvomista: sisäisen pöpöttäjäni jatkuvaa tulkintaa.
Mindfulnesilla, tai eräänlaisella meditaatiohaparoinnilla, olen saanut käyttööni kaasun lisäksi myös jarrun ajatusteni bingokoneen ohjailuun. Nyt pystyn edes pieneksi hetkeksi hieman hidastamaan ajatusten vauhtia.
Matkani Minä-minä-maan ulkopuolella jatkuu uusien työkalujen kanssa.
Tervetuloa mukaan amisopen kevääseen. Kevääseen, jossa tutkin kuvassa leijuvia asioita yksi kerrallaan. Minä niin toivon, että voisin kirjoittaa jo tänä keväänä myös siitä hetkestä, kun big bang tapahtuu. Siitä hetkestä kun kokonaisuus alkaa muodostua.
Mutta annan ajatuksille aikaa, tällä kertaa minulla ei ole kiire.
