Olethan hyödyntänyt maksamaasi YLE -veroa ja kuunnellut muutoksen kaipuuta poteville (keski-ikäisille) suunnattua Muutoksen matkaopasta? Jos joku hangertaa tai kaihertaa tai mieli kaipaa jotain uutta, niin klikkaa itsesi YLE Areenaan. Sieltä löytyy 22 loistavaa jaksoa, joissa herätellään ajatuksia omannäköisestä elämästä.
Aiheina on ihan arkipäiväisiä ja helppoja juttuja kuten nukkuminen tai säännöllinen liikunta. Mutta osa jaksoista pörisee myös myös syvemmissä vesissä. Tarjolla on selviämistä syvistäkin kriiseistä, kehokuvaa ja heitetään pohdittavaksi myös sellaista kevyttä kysymystä kuin:
”Mitä on hyvä elämä?”.
Sarjan vieraina muun muassa suursuosikkiani: Emilia Lahti ja Frank Martela. Kiitän ja kumarran myös toimittaja Maria Jyrkästä: viisaita sanoja ja oivalluksia. Hyvin toimitettu ja tehty. Alla oleva lainaus on suoraan hänen suustaan.
“Olen usein ajatellut, että mahtaako ihmiseltä viedä aina joitakin vuosia aikaa, jotta todella tulee omaksi itsekseen. Voisiko olla niin, että elämän alkupuoli on etsimistä ja harjoittelua ja vasta tietyssä iässä alkaa tunnistaa ja tunnustaa kuka on ja mitä haluaa?”
Kuultu lainaus jäi soimaan mielessä jonnekin tosi syvälle. Että ei tässä olekaan kyse vain ikäkriisistä, vaan sellaisesta turhasta kuoriutumisesta. Vaihdevuosivitutuksesta seurasi keski-ikäisen naisen oman itsensä konmaritusta: heitän yltä turhia rooleja ja odotuksia. Samalla tulen syvemmin siksi, mitä olen aina ollutkin.
Tunnistan ja tunnustan.
Oman napanöyhtän penkaaminen ei ole ollut pelkästään kiva ja iloinen projekti. Minoon tämmönen, osittain hyvä, osittain ihan susipaska. Penkomisen keskellä havahtuu siihen, kuinka itsessä on hitosti vahvuuksia ja sitten on niitä osa-alueita, jotka sakkaa. Pahasti.
Matkalla on kohonnut pintaan monenlaista fiilistä ja virettä. Kaikki tunteet eivät ole olleet suinkaan hyviä ja miellyttäviä. Osan tunteista olen tunnistanut, käsitellyt ja antanut niiden mennä. Osaa pureskelen edelleen: mitä tehdä niille jutuille, jotka hangertaa ja vaivaa.
Tietyt kivet kengässä ovat hiton hankalia. Niistä ei tahdo päästä millään eroon.
Olen miettinyt pää sauhuten: kuka olen ja mitä haluan? Mihin minusta vielä on? Mitkä ovat vahvuuteni? Miten ne ovat tuoneet minut tähän päivään? Miten voin niitä kehittää ja hyödyntää? Missä on paikkani?
Kesällä 2019 kelluin ja aloin löytää rauhaa ja suuntaa. Tunnustelin itseäni, pohdin polkujani ja mihin lähtisin vielä kulkemaan. Kellumiskesää seurasi syksy ja aloitin positiivisen pedagogian opinnot (https://www.positiivinenoppiminen.fi/ ), tuo koulutus on ollut minulle Se Juttu.
Sellainen ihan koko elämää mullistava projekti, joka on tarkentanut ja syventänyt ajatuksiani hirmuisesti.
Vielä olen koulutuksen suhteen hieman liian lähellä ja herkillä. En kykene asiaa tämän analyyttisemmin kuvaamaan: isoa ja tärkeää. Pureskelen ja puran asioita vielä omassa päässäni.
Aiemmin olen todella armottomasti ruotinut omaa opiskeluhistoriaani: pieniä paloja sieltä, isompia tuolta. Onko siinä ollut mitään järkeä? Onko aika mennyt hukkaan? Kelluessani aloin löytää jotain arvoa tuosta kaikesta epämääräisestä haahuilustani ja sekavasta opintopolustani.
Moni palanen loksahti paikalleen ja uskalsin hengähtää: tosi moni juttu on vielä tässä iässä mahdollista. Opin arvostamaan myös vaihdevuosia: ne olivat minulle uusi murrosikä.
Portti uuteen aikaan ja naiseuteen. Mikään ei loppunut tai ole missään nimessä ohi, uudet seikkailut odottavat.
Vuoden sanaksi valitsemani SISU joutuu varmasti käyttöön vielä monen monituista kertaa tämän vuoden aikana, niin suuria asioita ja suunnitelmia päässä pyörii. Mutta nyt tuntuu siltä, että pitkällisen haahuilun jälkeen yksi suunta olisi kohtuudella tiedossa. Minulla on suuria odotuksia ja toiveita.
Mä niin uskon vuoteen 2020. Siitä tulee meidän laumalle hiton hyvä vuosi – vielä parempi kuin vuosi 2019 💚.
Ps. Siististi pinkatut liinavaatteet ovat kuvituskuvaa. Läjät ja kaaos ovat todellisuutta, konmaritus on ollut vain ja ainoastaan sielullinen toimenpide.
