Olipa kerran Minä-minä-maa. Minä-minä-maan asukkeja ympäröi musta ja voimakas tornado, jonka vangiksi he jäävät. Tuon maan kansalaiset eivät usko yhteistyöhön tai ystävällisyyteen. He eivät luota kanssaeläjiin ja näkevät ympärillään vain vihamielisyyttä. 

Minä-minä-maassa ei ole unelmia, toiveita tai haaveita. Siellä ei myöskään toimita, parannella tai kehitetä. Siellä kipitetään uomassa, josta ei ole näköaloja.

Minä asuin vuosia siellä. Olin jatkuvasti kyllästynyt ja ärsyyntynyt. Tein työni toisinaan jopa ala-arvoisen huonosti. Syy huonoon työhön tai mielialaan ei ollut minussa, vaan löysin syylliset ympäristöstäni. Muistan usein käyttäneeni lauseita: “Kyllä minä tekisin, mutta kun…” 

Vieritin vastuun omasta huonosta olostani ja ärsyyntymisestäni muille. 

Minä-minä-maassa jauhetaan paljon. Siellä jauhetaan ankeudesta ja hankaluuksista. Asiat ovat kuin purkkapaloja, joita pureskellaan pitkään ja hartaasti. Jauhetaan, vaikka maku on jo kauan sitten hävinnyt. Jauhamisen tarkoitus ei ole löytää ratkaisuja tai tehdä ärtymystä aiheuttaville asioille jotain. 

Hankaluus, vaikeudet sekä niistä jauhaminen tuottavat eräänlaista mielihyvää.

Mikä-mikä-maan asukkina lempisanani oli ärsyttävä. Olin myös lähes innostunut, kun sain jakaa näkemyksiä siitä, kuinka hankalaa kaikki on. Usein kuvailin elämääni sanoilla paska, tyhmä tai vaikea.

Mitä tapahtui, kun sain “Vapaudut Minä-minä-maasta” -kortin?

En oikeastaan tiedä, mistä muutos alkoi.  Ehkä se alkoi siitä, kun tapasin aviomieheni. Elämääni tipahti mies, joka uskoi minuun ja antoi minun olla juuri sellainen kuin olen. Tapasin rinnalleni ihmisen, joka ei edes yrittänyt hillitä höpsöilyäni tai suitsia unelmiani. 

Hänen seurassaan aloin löytää kauan kadoksissa olleen version itsestäni. 

Tai kenties muutos alkoikin siitä, kun tarjosin eräälle tuttavalle apua. Tuosta avuntarjouksesta versoi kohtaamisia, jotka saivat minut varovasti uskomaan itseeni. Minulla olikin taitoja ja kykyjä, joista en tiennyt mitään. Löysin kirjoittamisen, sanat ja uudenlaisen tavan katsella maailmaa. 

Muiden auttaminen auttoi kipuamaan ulos uomasta.

Kenties muutos alkoikin vaihdevuosista. Vaihdevuosivitutuksesta vapautuminen antoi minulle paljon: uskalsin taas uskoa itseeni. Olin keski-ikäinen nainen, jonka ei tarvinnut enää pelätä “Mitä ne muutkin nyt ajattelevat”. 

Vaihdevuodet olivat minulle uusi murrosikä: testasin rajojani ja ylitin ne.

Ja lopulta uskalsin hypätä. Ensin vain ihan varovasti ja pienesti mustuuden ja harmauden laitamille. Jätin ikään kuin takaportin auki: mitä jos elämä pyörteen ulkopuolella tekisikin kipeää? Tai jos värit kaiken mustan ja harmaan jälkeen sattuisivat silmiin tai sydämeen.

Olin elänyt niin kauan Minä-minä-maassa, että surukseni huomasin, kuinka paljon asioita oli mennyt rikki. Mikään ei voi tehdä tekemättömäksi sitä, kuinka paljon olen välinpitämättömyydelläni loukannut ympäristöäni. Olen nöyrästi ja anteeksi pyytäen yrittänyt korjata ja paikata parhaani mukaan laadutonta työnjälkeä tai itsekkyyden pirstaloimia ihmissuhteita.

Välillä pyörre on vetänyt takaisin. Syyttely, ärsyyntyminen ja ahdistus ovat helppoja valintoja. On vaivatonta vierittää syitä huonoon oloon muiden hartioille: “Kyllähän minä tekisin, mutta kun…” . Pyörteen ulkopuolella joudun kantamaan vastuuta, tekemään valintoja ja etsimään ratkaisuja. 

En ole enää passiivinen palanen vaan minun on oltava aktiivinen toimija.

Minä-minä-maan ulkopuolella elämä ei ole alituista aurinkoa, sateenkaarella leijumista ja keijukaisten laulua. Hyvän elämän eteen on tehtävä sitkeästi ja sinnillä töitä. Pähkin, pohdin ja olen välillä todella väsynyt. Suurimman eroon entiseen löydän olostani iltaisin: nukkumaan mennessä rintaa ei purista ja ahdista.

Mielessä ei pyöri minua kohdanneet vääryydet, vaan löydän jokaisesta päivästä kiitollisuuden aihetta.

Vastaan tulee tietenkin myös surua ja vastoinkäymisiä, kaikki värit – myös pyörteen musta ja harmaa – ovat läsnä. Mutta vaikeuksista toivutaan nopeammin. Surut surraan ja haavat paikkaillaan, vedetään henkeä ja tirautetaan kyynel.

Sydämeen voi sattua, mutta haavan paikkaamiseen on työkaluja.

Mikä parasta: pyörteen ulkopuolella en ole enää yksin surujeni kanssa. Minulla on ihmisiä, joiden olkapäähän voin tukeutua. He taputtavat selkään tai halaavat. He kuuntelevat ja ovat läsnä. Mutta he eivät jää jauhamaan kanssani. He auttavat minua, kun etsin ratkaisuja. Kun ratkaisut muuttuvat toiminnaksi, he ovat tukenani.

Minä-minä-maan ulkopuolelta löytyi täyteläinen elämän virta ja hiton hieno elämä.