Nyt on sunnuntai. Kuluneella viikolla vanhat, sellaiset ihan tyhmät asiat ovat ilmestyneet kummittelemaan ja kaihertamaan sydänalaa. Vaikka kuinka olen hengitellyt, keskittynyt hyvään ja metsästänyt kiitollisuuksia, olo on ollut ärsyyntynyt ja alakuloinen.
Edes metsä ja meditointi eivät ole auttaneet.
Mitä ovat tunteet?
“Tunteet ovat evoluution kautta syntyneitä alkukantaisia mekanismeja, jotka ohjaavat toimintaamme ja varmistavat eloonjäännin. Ympäristösi saa hormonitoiminnassasi aikaan muutoksia, joista seuraa vaikkapa miellyttävä, ahdistunut tai säikky olo”
Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija 90 – 91
Lauri Järvilehdon lainaus kuvaa mielestäni hyvin tunteiden merkitystä ihmisen eloonjäännille: säikähdä sapelihammastiikeriä ja toimi tunteen herättämällä tavalla.
Vaihtoehdoksi evoluutio tarjosi mahdollisuutta tulla syödyksi.
Luolamiesaivot ohjaavat meitä edelleen. Se näkyy erityisesti siinä, että aivomme ovat virittyneitä huomaamaan vaaran ja uhkan merkkejä ympäristöstämme. Vaaravirittyneet aivomme havaitsevat uusia ja vieraita asioita – näin me ihmiset olemme selvinneet sapelihammastiikereistä ja luonnonmullistuksista.
Nykyihminen hyötyy tästä edelleen: huomaamme jalkakäytävällä varomattomasti pyöräilevän pikkulapsen tai havaitsemme ruuhkassa kaahaavaan auton. Fyysisen vaaran lisäksi aivomme huomaavat myös virheet ja vääriksi kokemamme asiat.
Vaara, uhka tai virhe ympäristössä nostaa esiin tunteen. Joka saa aikaan toimintaa.
Tunteet ovat toimintamme moottoreita. Myös muissa kuin fyysistä vaaraa emme tyydy vaan haluamme kehittyä, oppia ja päästä pois tilasta, joka ei tunnu oikealle tai riittävälle.
Tunteiden jemmakaappi
Vaikka ärtymys, vitutus tai yleinen harmitus eivät olekaan lempitunteitani, en enää nykyisin yritä jemmata niitä. Yritän parhaani mukaan olla myös kategorisoimatta tunteitani sallituiksi tai kielletyiksi. Tunneteorioiden mukaan ei ole nimittäin olemassa hyviä tai huonoja tunteita. On vain tunteita, joita minulla ja sinulla on täysi oikeus ja oikeastaan velvollisuuskin tuntea.
Yksi viisaista ystävistäni sanoi minulle kerran: ”Älä Sanna opettele pistämään ikäviä tunteita pakkaseen pään sisälle, vaan tunne ne. Sillä on aivan varmaa, että jonain päivänä tuo mielesi pakastin täyttyy. Silloin ovi ei menekään enää kiinni ja kaikki ikävät asiat sulavat kerralla.”
Tuo neuvo oli se hetki, kun päätin, että ärtymyksen, alakulon tai vitutuksen jemmailu ei ole ratkaisu.
Kaikilla tunteilla on oikeus tulla tunnetuiksi.
Tunteen näkökulmasta minun tehtävänäni on kuunnella sen herättämä viesti ja tämän jälkeen valita: toiminko hälytyksen mukaisesti vai annanko sen vain olla ja mennä. Minulle haasteellista on etenkin vaikeiden ja voimakkaiden tunteiden käsittely: aivan liian helposti jään niiden vangiksi ja pahimmillaan puran ne ympäristööni. Toimintatapa ei ole reilu, sillä kanssaeläjät kärsivät myrskyistäni ja alakuloni syövereistä.
Tämän viikon alakulopäivät muistuttivat minua siitä, kuinka paljon tunteiden vuoristoratakyyti kuluttaa. Minua ja ympäristöä
90 sekunnin sääntö
On tutkittu, että tunne kestää noin 90 sekuntia. Vie 1 ½ minuuttia aikaa, kun ympäristön herättämä tunnereaktio herää, kulkee läpi kehon ja lopulta poistuu sieltä. Tuon 90 sekunnin ajan olen kemikaalimyrskyn silmässä. Tuon ajan minun on hallittava itseäni ja käytöstäni.
90 sekunnin jälkeen voin tehdä valinnan: ruokinko tunnetta ajatuksillani vai valitsenko toisin.
Voin siis ikään kuin astua taaksepäin ja antaa tunnemyrskyn vain olla. Sanon tunteelle: “Harmitus, ahdistus, pelko. Minä annan teille luvan tehdä hälytyksen kehossani, mutta en lähde mukaanne.” Otan askeleen ja tunnustelen 1 ½ minuutin ajan myrskyn aiheuttamaa pöhinää. Valjastan ajatukseni ja en anna niiden ruokkia ja vahvistaa tunnetta.
Pysähdyn. Hengitän.
Minusta 90 sekunnin sääntö on äärimmäisen lohdullinen. Tunteet ovat oikeutettuja ja niillä on paikkansa. Minä en ole viallinen, vaikka tunnenkin vahvasti. Saan kuunnella, tunnistaa ja tunnustaa tunteen, ratkaisevaa on, mitä teen tuon 90 sekunnin jälkeen. Ruokinko vai hillitsenkö? Pysähdynkö vai hyppäänkö tunnevuoristoradan kyytiin?
Minulla on mahdollisuus hillitä ja hallita tunnetta 90 sekunnin ajan. Siihen pystyn. Toisinaan.
2 / 7 – kolme ja puoli kuukautta vitutusta
Aamukahvia juodessani pohdin tarkemmin minua tällä viikolla vaivanneiden alakuloisten ja ärtyneiden tunteiden päiviä. Niitä oli kaksi. Mitä tarkoittaisi vuositasolla, jos ajatukseni saisivat harhailla mieleni napanöyhtämaisemissa kahtena päivänä viikossa.
Aloin laskea:
- kaksi päivää viikon seitsemästä päivästä on noin 29 %
- vuodessa on 365 päivää, joista 29 % on 105 päivää
Tuo yksinkertainen laskutoimitus antoi vastauksen: sataviisi päivää eli lähes kolme ja puoli kuukautta yhtäjaksoista harmitusta.
Mitä sinä sanoisit ystävälle, joka avautuisi sinulle: “Olen päättänyt, että nyt minua vituttaa kolme ja puoli kuukautta putkeen, loppuvuoden olenkin sitten ihan hyvällä tuulella.” Todennäköisesti et kannustaisi ystävääsi toimintamallissa.
Vaikka omassa työkalupakissani onkin jo muutamia välineitä mielen rauhoittamiseen, niin tällä viikolla ne eivät kuitenkaan täysin toimineet. Tunnevuoristorata lähti käyntiin, hyppäsin mukaan ja sinne sitten jäinkin. Mieleni syötti ajatuksia, jotka olivat vuoristoradalle polttoainetta.
Katkerat, väsyneet ja tylsistyneet ajatukset antavat vuoristoradalle vauhtia.
Vuoristoratahetket ja -päivät ovat inhimillisiä, on täysin turhaa ruoskia itseään kyydistä jälkikäteen. Päivät olivat ja menivät, niitä ei enää kannata märehtiä. Minua kiinnostaa tulevaisuus: miten estän itseäni hyppäämästä tunnevuoristoradan kyytiin jatkossa?
Jos en voi täysin estää itseäni hankkimasta lippua tunnevuoristoradan kyytiin, toivon löytäväni rohkeutta loikata pois vaikka vauhdissa. Tai olisipa edes voimia roikkua kiinni viimeisen vaunun jarrukahvassa.
Suosittelen näitä mielitekoja
Vaikka kuluneen viikon vuoristoratakyyti näytti, että en todellakaan täysin halllitse mindfulness- ja mielityökaluharjoituksia, niin uskon noihin työkaluihin silti todella vahvasti. Ja jatkan säännöllistä harjoittelua. Tarvitsen lisää toistoja ja kenties uusia, vaihtoehtoisia toimintamalleja. Tämä agenda mielessä sukelsin internetin syövereihin ja löysin muutamia hyviä harjoituksia, jotka haluan jakaa myös sinulle.
Sivun alalaidan linkit vievät sinut Mieli ry:n oiva.fi -sivulle. ‘
Erityisesti rikkinäinen automaatti -harjoitus sai minut hörähtelemään ääneen: näin itseni hakkaamassa toimimatonta (lue pskaa) masiinaa raivon vallassa. Katselin mielikuvaa kuin leffaa ja mietin, haluanko todella olla tuo Aku Ankkaa muistuttava nainen. Nainen, jonka käpy palaa sekunnissa ja korvista nousee sankka savu.
Öööh, en. Zen-mestaria minusta tuskin koskaan tulee, mieleni on siihen liian levoton, mutta saisinpa edes toimivat tunnevuoristoratajarrut.
Oiva.fi -harjoituksia tunteiden käsittelyyn
Oiva.fi Rikkinäinen automaatti -harjoitus. Harjoituksen tarkoituksena on harjoitella hyväksyvää asennetta.
Oiva.fi Köydenveto-harjoitus. Harjoituksen tarkoituksena on opetella hyväksymään oma tilanne tai tunteet ja luopumaan kamppailusta sellaista asiaa kohtaan, mitä et voi muuttaa. Harjoitus kuvaa tilannetta, jossa kamppailet jonkin vaikean asian kanssa.
Lähteet. Hiton hyviä kirjoja kaikki, joten kipaise kirjastoon ja lainaa. Tai osta itselle.
Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija. Me kaikki ajattelemme, mutta mitä ja miten? Tästä kirjasta innostuin todella paljon. Lainasin ensin kirjastosta ja ostin sitten itselleni ihan ikiomaksi. Siihen kappaleeseen voi sitten vaikka piirrellä…
Pauliina Avola, Viivi Pentikäinen: Kukoistava kasvatus. Tunnetaitojen ja -kasvatuksen perusteos. Sopii ihan kaikille, joilla on ympärillään muita ihmisiä. Ei vain opettajille tai kasvattajille. Kirja toimii itselleni käsikirjana, josta ammennan tietoa oikeastaan päivittäin. Lainaa kirjastosta tai osta itselle – tämä kirja tulee lukea!
Jill Bolte Taylor: Elämäni oivallus. Tästä kirjasta löydät aivotutkija Jill Bolte Taylorin tutkimustietoa muun muassa 90 sekunnin säännöstä. Kirja on ensisijaisesti todella kiehtova kuvaus siitä, miten hän toipui massiivisesta aivoverenvuodosta.
Suosittelen katsomaan myös Jill Bolte Taylorin TED Talkin, sen löydät täältä. Linkki vie sinut Youtubeen. Videolla Jill Bolte Taylor kertoo siitä, miltä aivoverenvuodon saaminen tuntui. Video on tekstitetty, hieman epätahdissa kulkee tuo tekstinauha, mutta täysin katsottavissa.
