Noin tuhat vuotta sitten kävin ex-puolisoni kanssa parisuhdeterapiassa. Istuimme pöydän äärellä ja terapeutti leväytti pöydälle kasan kuvakortteja, joista piti valita itselle merkityksellisiä kuvia. Enää en edes muista tarkkaa tehtävänantoa, muistan vain sen, että minulle tärkein kuvakortti oli sellainen, jossa hahmo istui lootusasennossa.
Kuva edusti mielenrauhaa, jota kovasti kaipasin.
Parisuhde päätyi terapiasta huolimatta eroon ja minä jatkoin yksin mielenrauhan metsästystä. Edelleen olin liian levoton lootusasentoon. Yritin mediotoida – hermostuin entisestään. Luin self help -kirjoja – liian monta. Paastosin – peräpukamat kipeytyivät suolihuuhteluista. Kirjoitin päiväkirjaa – viikon.
Yritin monenlaista, mutta pääni sisäinen bingokone vain lauloi tuhatta.
Tarvittiin vielä yksi pitkä musta kausi. Vaikea parisuhde, joka raastoi sielua, sydäntä ja mieltä. Taas tuli ero ja sen myötä suuri suru yksinäisyydestä ja lopullisesta lapsettomuudesta. Minusta ei koskaan tulisi äitiä.
Ja edelleenkin olin liian levoton lootusasentoon. Etsin sitkeästi tarkoitusta elämälleni ja samalla harsin palasia kasaan. Kunnes jostain tuli mies, rakkaus, parisuhde ja uusioperhe. Vaihdevuodet ja paljon uusia tuntemuksia.
Hyvä elämä alkoi rakentua, kun taistelu omien peikkojen kanssa rauhoittui.
Keväällä 2019 olin jättäytynyt puolikkaalle työajalle ja samalla tehnyt päätöksen, etten enää palaisi opetyöhöni. Ainakaan täysipäiväiseksi. Kesän kelluin ajatuksissa, epävarmuuksissa ja uusissa tunteissa. Löysin armoa muita ja myös itseäni kohtaan. Kelluin ajatusten lisäksi vedessä ja nautin välitilassa olemisesta. Heitin hyvästejä opettajuudelle ja löysin uusia mahdollisuuksia.
Kelluminen oli ensimmäinen askel kohti meditaatiota: keskityin olemaan täysin rento.
Miten mieli taipui lootusasentoon?
Kuten kevättä seurasi kesä, seurasi kesää myös syksy ja sain yhden upeimmista lahjoista ikinä: pääsin mukaan positiivisen psykologian koulutukseen. Koulutukseen, joka on ollut ehdottomasti paras ikinä käymistäni kouluista tai koulutuksista.
Olen tämän vajaan puolen vuoden ja kolmen lähijakson aikana saanut enemmän työkaluja opettajuuteeni kuin mistään aikaisemmin.
Ja vihdoin mieli alkoi taipua lootusasentoon.
Saimme koulutuksessa heti aluksi yhdeksi kotitehtäväksi tehdä kotona harjoituksia. Samoja harjoituksia, joita on tarkoitus myöhemmin viedä myös luokkiin. Ensimmäinen tehtävämme oli tarkastella ja harjoittaa kiitollisuutta. Toinen kotiläksy oli meditointi. Näitä kahta läksyä olen tunnollisesti tehnyt nyt kolmisen kuukautta.
Erityisesti meditoinnissa olen ihan luonnonlahjakkuus. Ja ketut, olen siinä susipaska.
Miten ja milloin meditoin?
44 vuotta olen hallinnut ja johtanut mieltäni ja ajatuksiani kuin laumaa banaanikärpäsiä. Tätä taustaa vasten on siis ehkä hienoista liioittelua kutsua tekemiäni harjoituksia meditoinniksi. Toistaiseksi harjoitteluni on melkoista räpiköintiä: jos kyse olisi uimataidosta, en edes pysyisi pinnalla. Lähinnä vain hengittelen ja yritän hiljentää päässäni pörrääviä ajatuksia.
Keskityn rauhoittamaaan mieleni bingokoneen edes pieneksi hetkeksi.
Teen mielikuvaharjoittelua, jolla kesken kiireisen työpäivän vien itseni rakkaisiin metsämaisemiin. Mielikuvissani leijun helmiäshohtoisessa kuplassa tutun kotimetsän yllä. Minulla on kädessäni kaunis suuri sulka, jolla heilautan pehmeästi ajatukset pois häiritsemästä, kun ne jostain taas saapuvat minun rauhaani häiritsemään.
Huiskispuiskis, ajatukset haihtuvat ja mieleni valtaa tyyneys ja rauha.
Tuo on se kaunis mielikuva, jota tavoittelen. Pörr.. laukkaavat ajatukset ja muistuttavat hevospaarmalaumaa: kiusallisen ärsyttäviä ja sitkeitä. Luulen, että tarvitsisin paarma-ajatusten häätämiseksi hieman järeämpiä aseita kuin herkän sulan: kärpäslätkän, lakaisukoneen tai dynamiittipötkön.
Toisessa harjoituksessa keskityn hengitykseen: sisään – ulos – sisään – ulos. Silmät kevyesti suljettuina keskityn vain ja ainoastaan ilmavirtaan, joka kulkee keuhkoihini ja sieltä pois. Ja kas: yhtäkkiä huomaankin ajattelevani jääkaappiin unohtunutta eilistä sosekeittoa. Kovin sitkeästi jauhaa ajatusteni bingokone.
Räjäytetään bingokone!
Bingokone surisee surisemistaan, mutta teen silti harjoituksia sitkeästi päivittäin. Joskus aloitan aamun hengittelemällä pikaharjoituksen peiton alla. Toisinaan nappaan puhelimeeni asentamastani sovelluksesta kolmen minuutin harjoituksen ja teen sen välitunnilla. Muurahaispesäpäivän jälkeen lyön napit korviin ennen nukkumaan menoa.
Kolmannessa harjoituksessa lasken hengityksiä: sisään yksi, ulos kaksi, sisään kolme, ulos neljä ja niin edelleen. Kun mieli karkaa luvuista, aloitan alusta. Olen jo kerran päässyt kuuteen laskuissani – kymppi olisi tavoitteena ja aion sen vielä ennen kuolemaani sitkeällä harjoittelulla saavuttaa.
Bingokoneeseen kadonnut keskittymiskyky ja tunteiden hallinta
Olen tarvinnut rutkasti armoa itseäni kohtaan meditointikotiläksyn harjoittamisessa: kyllä se on vaan turhauttavaa huomata, kuinka alkeellisella tasolla mielenhallintani onkaan. Vuosien varrella olen kokeillut erilaisia meditaatioharjoituksia, mutta jättänyt aina leikin kesken.
Olen yhtäaikaisesti kaivannut rauhaa ja samalla kuitenkin antanut ajatusten bingokoneen sutkuttaa.
Tarvittua sitkeyttä on uupunut ja erilaisten kokeilujen jälkeen olen todennut, että typerää ja turhaa touhua koko keskittyminen. Onneksi tuli kotiläksy ja sisuuntuminen: “Nyt tai ei koskaan.” Lisäksi ymmärsin pyytää apua harjoitteluun, rakas ystävä kannusti jatkamaan mielitreeniä sanomalla:
“Jokainen tehty harjoitus on hyvä harjoitus.”
Kiitän siis itseäni aina, kun meditoin. Vaikka mieli ei rauhoittuisikaan, teen harjoituksen juuri niin hyvin, kuin sillä hetkellä pystyn. Yhä useammin pääseen kolmoseen tai neloseen hengitysten laskemisissa, iltaisin tehdyt harjoitukset antavat paremmat yöunet ja kesken työpäivän napatut kolmeminuuttiset häätävät kireää komentooraa taka-alalle.
Kummallisesti olen alkanut huomata kehitystä: huomannut mieleni taipuvan lootusasentoon ja ajatuksieni järjestyvän uudella tavalla.
Treeni jatkuu ja jonain päivänä pystyn vielä laskemaan kymmeneen.
