Viikko sitten
Pieni horjahdus liukkaalla, tasapainon menetys ja pään kolahtaminen jäähän. Siinä se oli. Tuo mikrosekunnin kestänyt hetki jakoi kaiken aikaan ennen ja jälkeen. Se oli minun isäni, joka liukastui, kaatui ja iski päänsä. Kaatumisen seurauksena isä on tehovalvonnassa. Yksin.
Koronan keskellä on vittumaista sairastaa.
Sairaalat ovat umpioita: potilaita otetaan sisään, vieraita ei. Koska äitikin kuuluu riskiryhmään, muutin takaisin lapsuudenkotiini. Epätietoisuus, suru ja huoli ovat liian raskaita kantaa yksin. Täällä me kaksi aikuista naista nyt istumme peltojen ja metsien suojassa. Puhumme, nukumme huonosti, soittelemme sairaalaan ja odotamme.
Minun laumani on nyt jakautunut useaan eri paikkaan: isä on sairaalassa. Me äidin kanssa täällä maalla. Muut omissa osoitteissaan.
Miehen kanssa voimme käydä yhdessä metsässä. Huolehdimme turvavälistä, kuljemme poluilla ja istumme välillä omille kivillemme. Syömme eväitä ja juttelemme. Minua itkettää ja mies lohduttaa lempeästi etäisyyden päästä. Hänen katseessaan on niin paljon rakkautta. Vaikka emme voi koskea, niin tuntuu tärkeälle nähdä toinen. Lohtu, läsnäolo ja rakkaus välittyvät täysin eri tavalla kuin puhelimessa.
Mutta koskea ei saa. En halua, että tuon koronakoloomme edes epäilystäkään viruksesta.
Paniikki
Ensimmäisenä iltana istuin olohuoneessa ja itkin. Äiti oli lähtenyt pienelle kävelylle, halusi kai hänkin olla hetken oman surunsa kanssa. Istuin epätietoisena sohvalle ja pohdin, miten kävisi isän? Milloin pääsisin omaan kotiini: toukokuussa, kesäkuussa, ikinä? Juuri silloin ystävä soitti ja kaikki epätoivo vyöryi linjojen läpi. Itkin ja valitin ääneen. Kerroin epätoivosta, ikävästä, peloista. Räkää ja raivoa ryöppysi luurista, onneksi toinen kuunteli.
Tuntui, että tämä ei voi olla totta. Lauma hajalla. Kaikki erossa. Tämä ei lopu ikinä.
En ole koskaan saanut paniikkikohtausta, mutta tuona iltana tunsin tukehtuvani. Rintaa puristi: keuhkojen päällä istui hiton iso betoniporsas. Myöhemmin yritin lohduttaa äitiä, vaikka hän varmasti haistoi paniikkihormonieni käryn. Siinä hetkessä puhelin alkoi piipata
Opiskeluporukkani whatsapp-ryhmässä alkoi kiertää kiitollisuusketju.
Luin ketjua ja pakotin itsenikin metsästämään omia kiitollisuuksiani: hyvä suppilovahverokastike, sairaalahenkilökunta, joka pelasti isän hengen, aviomiehen mukaan pakkaamat tavarat. Selasin ketjua uudelleen ja uudelleen. Kehoon alkoi nousta lämmin tunne, joka levitti mukanaan lohtua. Äiti selviää. Minä selviän. Meidän laumamme selviää. Paras mahdollinen hoitohenkilöstö huolehtii isästä.
Me emme ole yksin.
Muistin tutun instassa vastaan tulleen Mauno Koiviston sitaatin: “Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” Lause toi lisää lohtua, vielä kukaan ei osaa sanoa, miten käy isän.
Olettakaamme, että kaikki käy hyvin.
Tunteet
Ensimmäisen illan paniikki on toistunut useita kertoja. Se on voimakkaasti kehollista: rintakehää puristaa ihan hiton lujaa ja henki salpautuu. Kesken ahdistuksen, muistin Viiviltä saamani neuvon: nimeä tunteitasi.
Tunnustelin puristusta ja kävin itseni kanssa vuoropuhelua:
Fyysistä vai tunteista johtuvaa puristusta? Tunteista.
Mikä tunne kyseessä? Pelko
Mitä pelkään? Isän kuolemaa.
Pelkäänkö muuta? Pelkään.
Jatkoin keskustelua, se oli sellainen sekopäisen naisen sekopäinen hetki epätoivoa. Pohdin pelon syitä ja sitä voisinko löytää asioita, joihin minulla olisi keinoja vaikuttaa. Kirjoitin ylös tekoja. Ensimmäisenä listalla oli oman aviomiehen nimi. Soitin ja kerroin peloista ja paniikista.
Puhuimme vuorotellen myös eron aiheuttamista tunteista: ikävää ja kaipausta. Fyysisen kosketuksen puutetta ja siitä syntyvää kivun kaltaista jomotusta. Tässä hetkessä kosketus, silitys, halaus auttaisi. Fyysistä lohtua ei ole hetkeen tarjolla.
Pelon lisäksi löysin rinnasta myös vihaa, ahdistusta, huolta. Annoin jokaiselle tunteelle hetken omaa aikaa ja samalla myös luvan olla. Pyysin kuitenkin etteivät hengitystäni ihan kokonaan salpaisi. Tunteet tottelivat ja rinta keveni.
Käyvät kyllä edelleen rintakehälläni istumassa päivittäin, painavat minua kasaan, mutta annan niille oikeuden tulla ja olla. Minua saa pelottaa. Tässä tilanteessa on järkevää olla huolissaan. Voin olla vihainen.
Kevät 2020 on paska hetki sairastua vakavasti.
Onneksi koronakolossamme ei ole kiire. Täällä me olemme peltojen ja metsien keskellä. Kaapit täynnä ruokaa ja hitosti tilaa ympärillä hengittää. Puhelimen päässä iso joukko ihmisiä, jotka ovat soitelleet, viestitelleet ja olleet tukena. Tarjonneet apua ja tällä kertaa ajattelin myös apuun tarttua. Aina ei tarvitse pärjätä yksin.
Pidetään toisistamme huolta.
