Hitonnainen täytti vuoden elokuun lopussa. Syntymäpäivää ei vietetty, se itse asiassa muistettiin vasta jälkikäteen. Samoin kävi parisuhteen vuosipäivän. Olen aina ollut huono merkkipäiväihminen. Unohdan sujuvasti kaikkien läheisten synttärit, nimipäivät ja muut merkittävät juhlapäivät. Joulu on oikeastaan ainoa, jota en koskaan unohda ja jota joka vuosi vietän yhtä suurella ilolla. Siksi menimme naimisiinkin ihan joulun alla. 

Tulee joka vuosi jollain tapaa juhlistettua hääpäivää. 

Jouluun on kuitenkin vielä yli sata päivää aikaa ja syksy on tässä ja nyt. Koronasyksynä elämä on ollut täynnä kaikenlaisia sattumuksia ja paljon unohduksia. Välillä on unohtunut eväät, välillä jotain merkkipäivää isompaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että ollaan hengissä.

Toiset laumasta voivat paremmin ja toiset vähän heikommin.

Syksyyn on mahtunut paljon onnellisia asioita. Ihan eniten olen onnellinen siitä, että saimme käydä koulua joka päivä. Ei etää, ei hybridiä, ei puolittaista lähiopetusta. Sellaista ihan(an) tavallista amisarkea. Ope ja oppilaat samassa tilassa fyysisesti. Tehtiin yhdessä asioita. Opeteltiin uutta ja kerrataan vanhaa.

Syksy on ollut saman aikaisesti todella hyvä ja kuitenkin ihan hiton pelottava. Koronatilanne on tiukentanut vierailuehtoja laitoksissa. Vielä toistaiseksi saamme tavata isää maskit kasvoilla, mutta kotikäynneille ei ole enää asiaa. Rintaa on välillä kiristänyt niin, että hengitys pakahtuu. Onneksi päässä on pelottavien juttujen lisäksi ollut myös paljon muita ajatuksia.

Esimerkiksi seuraavia olen tänä syksynä pohtinut.

Pariopettajuus. 

Mikäli osaan laskea oikein, niin elokuussa taisi alkaa yhdeksäs lukuvuoteni amisopena. Erityiseti tykkään pariopeilusta. Tämä kuluva jakso on neljäs kerta, kun saan tehdä töitä parina toisen open kanssa. Tiimiopettajuudessa arkea luokassa jakaa kaksi aikuista. Luokkakoko on iso, mutta opetusvastuuta kantaa useampi kuin yksi ope. Se on niin hienoa.

Minulle pariopettajuus on ehdottomasti paras tapa tehdä tätä työtä. Saa kehittää yhdessä, saa jutella tilanteista, joissa kumpikin on ollut läsnä. Kaksi silmäparia näkee aina enemmän kuin yksi. Saa myös ajatella yhdessä: toinen heittää idean ilmoille, toinen ottaa kopin ja kehittää juttua edelleen. Alkuperäinen ajatus muuntautuu ja kasvaa ja ei ole lopulta enää kenenkään ikioma. Siitä kasvaa yhteinen. 

Opintovapaa

Jäin lokakuussa osittaiselle opintovapaalle. Tammikuussa kokonaan pois. Paluu kokopäiväiseen opettajuuteen olisi edessä vasta elokuussa 2021. Ajatus tuntuu hämmentävälle. Ekan kerran menin kesätöihin 15-vuotiaana. Kummitäti järjesti minut matkatoimiston sisäisen postin jakeluun. On niin hassua, että ansioluettolossani on joskus lukenut  ”toimistotyö, sisäinen postitus” . Ihan oikea dinosaurustyö. Vuonna 1990 asiat siirtyivät paikasta toiseen paperilla. Ei ollut sähköpostia, Teamsia tai chattia. 

Helsingin Kaisaniemestä se sitten lähti. Työputki, joka käytännössä katkesi nyt ensimmäistä kertaa. Olen poissa luokkaopetuksesta 10 kuukautta. Vielä en oikein tiedä, miten pääni kykenee käsittelemään kokonaista reilun vapaajaksoa. Ei työkalenteria, vuosityösuunnitelmaa tai lukujärjestystä.

Löytyy vain haparoiden tehty opintosuunnitelma ja mietintöjä kirjoittamisesta. 

Hieman hirvittää. Osaanko? Opinko? Mutta luotan, että kyllä minä osaan. Kyllä minä opin. Ja aina on joku, jolta pyytää tukea tai apua.

 

Itsemyötätunto

Viime vuoden positiivisen pedagogiikan koulutukseen kuului todella monta osa-aluetta – osaa ehdin pureskella enemmän, osaa vähemmän. Itsemyötätunto kuuluu jälkimmäiseen ryhmää . Olin jättänyt sen tietoisesti hieman pienemmälle huomiolle, sillä koko käsite tuntui vaikealle. Sellaiselle työläälle ja työstettävälle.

Nyt on itsemyötätunnon aika.

Aloitin tutkimukseni hyvin perinteisesti lukemalla Kukoistavaa kasvatusta. Tämän jälkeen laajensin lukemista muihin teoksiin ja kuuntelin muutamia podcasteja. Jos itsemyötätunto on sinulle täysin vieras, lainaan tässä Ronnie Grandellin määritelmää, joka tiivistää mielestäni itsemyötätunnon ymmärrettävästi yhteen lauseeseen.

”Myötätunto on kyky huomata kärsimystä itsessään ja muissa (askel 1), yhdistettynä haluun ja kykyyn lievittää tätä kärsimystä eri keinoin (askel 2).”

On niin helppo lohduttaa ystävää, kun hänellä on hankalaa. ”Kyllä sä selviät.” , ”Miten voisin auttaa?”, ”Miltä sinusta tuntuu?” – sanoja, joita on helppo sanoa toiselle. Itselleni sanoitan asiaa vaikeuksien edessä usein seuraavasti: taas tyrit, etkö sä vieläkään osaa, kukaan muu ei ole näin tyhmä. 

Haluan oppia puhumaan itselleni myötätuntoisemmin ja kannustavammin.

Tulevan vuoden aikana eteen tulee varmasti paljon tilanteita, jotka jo nyt pelottavat. Pelon edessä haluan sisälleni tsempparin, joka ei lannista “Ei sinusta ole tähän” -tyyppisesti. Haluan äänen kertovan minulle “Nyt kokeillaan. Vielä et tätä osaa, sinusta löytyy kaikki se sinnikkyys, jota tarvitset.” Sisäisen pöpöttajan hillitsemiseen tarvitsen itsemyötätunnon taitoa.

Ihmiset

Olipa kerran tyttö. Sellainen tyttö, jolla oli ympärillään paljon hyviä ihmisiä. Kun oli vaikeaa, nuo ihmiset tukivat tyttöä. Kun oli kivaa, nuo ihmiset iloitsivat tytön kanssa. Tyttökin halusi pitää huolta ihmisistä ja olla läsnä heille. Tytöllä oli ihmisten ansiosta paljon parempi elämä.

Sen pituinen se satu.

Minä olen sadun tyttö, jolla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni. On ihmisiä, jotka kuuluvat sukuun. On ihmisiä, joista on tullut vuosikymmenten aikana kuin sukulaisia. On ihmisiä, jotka olen tuntenut vasta vähän aikaa, mutta he ovat silti merkityksellisiä. 

Puhelinkeskusteluja, viestittelyä, videopuheluita. Kevät, kesä ja syksy ovat olleet täynnä korvaavia yhteydenpitotapoja. Pihakahvikesteillä ei olla halattu, on silmäilty lämpimästi kaukaa. Yökyläilyä on vältetty ja ennemmin ajeltu yöksi kotiin. Mutta siellä ne ihmiset silti ovat. Puhelimen päässä ja joku päivä myös rutistettavana.

Yhtä pyllynreikää on ollut tämä vuosi. Isoja huolia ja murheita. Globaaleja ja omaan laumaan kohdistuvia uhkakuvia vilisee päässä lähes tauottomasti. Onneksi on ihmiset. Aina en jaksa kysyä kuulumisia tai  vuodattaa omia asioita. Olen vaan hiljaa. Mutta tiedän, että minun ihmiseni ovat siellä jossain ja odottavat. Joskus viestissä on vain sydän, joskus vedetään yhdessä etälenkki. 

En osaa ikinä kiittää elämäni ihmisiä riittävästi tästä vuodesta. Toivottavasti saadaan pian halata lujaa, nauraa, tanssia ja laulaa yhdessä. Pitää hippalot elämälle. Sitten joskus, nyt ollaan vaan läsnä toisillemme. 

Kiitos kaikki ihmiset. Myös te, jotka olette lukeneet juttujani. Jokainen lukukerta, jako tai kommentti lämmittää hitosti mieltäni. Rakastan kirjoittamista ja on hienoa huomata, miten tänne minun pienen pieneen blogiini on löytynyt jo lukijoita. Sellaisia, joita en edes tunne.

Hitosti kaikkea hyvää ihan kaikille. Etärutistuksia ja lämpimiä ajatuksia. Voidaan hyvin ja pysytään terveinä. Niin ja käyttäydytään vastuullisesti ja fiksusti.