fbpx

Jokin aika sitten sattui uusi tapaturma. Laumani jäsen ei ollut vielä toipunut entisestäkään, nyt uusi kuormittaa häntä lisähaasteilla. Tapaturman aiheutti erehdys. Kuluneiden viikkojen ajan olen ollut vuoroin vihainen, vuoroin katkera. 

Itkenyt ja potkinut männynrunkoja. 

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Taas. Tuntuu täysin kohtuuttomalta. Hävisivätkö saavutetut edistysaskeleet hetkessä? Hupsistakeikkaa sattui yhdessä yhtä lyhyessä silmänräpäyksessä kuin ensimmäinenkin tapaturma. 

Päässä on kuohunut ja kiehunut. Rintaa on puristanut. Toisinaan olen huomannut, että sormet puristuvat nyrkeiksi täysin huomaamatta. Viha ja katkeruus eivät ole kehollisesti miellyttäviä tunteita. En ole edes tiennyt ketä vihata tai keheen kohdistaa katkeruuttani. Syypääksi löytyi Joku.

Joku oli täysin kasvoton kohde vihalleni. 

Välillä olen itkenyt kaiken surkeutta ja itkusta toivuttuani ajatukseni ovat hakeutuneet mysteeriseen Jokuun. Kuvittelin, mitä sanoisin hänelle ja millaisia kauheuksia päästäisin suustani. Toisessa hetkessä olen rauhoittanut  itseäni, hengittänyt syvään ja käynyt päässäni Jokun kanssa rakentavia keskusteluita. Sellaisia, joilla Aikuiset Ihmiset ratkovat ristiriitojaan.

Joku on hallinnut ajatuksiani. En ole kyennyt keskittymään mihinkään muuhun.

Yksisarviselämää – myös tummemmissa sävyissä

Hitto: olen Sanna. 

Tapaturmat ovat muuttaneet rooleja ja mikään ei tietenkään ole kuin ennen. Paitsi että ei se niin ole. Elämäni on niin paljon muutakin kuin laumaani kohdanneet onnettomuudet. Halailen miestäni samalla rakkaudella ja intohimolla kuin helmikuussakin. Meillä asuvan tytön kanssa nautittu muumimaraton viihdyttää ja lämmittää sydäntä yhtä paljon kuin aiemminkin. Ruokin ja lenkkeilytän koiraa edelleen päivittäin. 

Maailma ei lopu. Minulla on muitakin rooleja kuin sureva omainen.

Olen ystävä ja tuttava monelle ihmiselle. Olen myös läheisteni oikeuksista huolehtiva yksilö. Pidän huolta ja kannan vastuuta heistä, joilla ei juuri nyt ole voimia tai osaamista. Minun tulee kyetä ajatella, suorittaa ja tutkia vaihtoehtoja. Aion tehdä myös töitä. Koulut alkavat ihan pian.

Vihaisena en pysty ajattelemaan selkeästi. Katkeruus muuttaa mielenmaisemaani.

Vihaista ajattelua

Toisen tapaturman jälkimainingeissa olimme laumani jäsenen kanssa Jyväskylän keskussairaalassa. Lähdin hoitajan kanssa katsomaan tilaa, josta voisin tarvittaessa hakea apua. Hoitajan rinnalla kulkiessani aloin itkeä ahdistustani. Ihana punatukkainen hoitaja pysähtyi ja antoi minun itkeä. 

Pyysin anteeksi, eihän sitä nyt näin.

Punatukkainen hoitaja katsoi minuun ja sanoi:” Ei tarvitse pyytää anteeksi. Sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiisi. Itke vain. Olen tässä.” Hän sanoi ääneen sen, minkä tiesinkin. Minulla on oikeus tunteisiini. Myös niihin jotka hehkuvat punaisena rinnan seudulla ja nyrkeissä. Niihin jotka salpaavat hengitystä.

Saan tuntea vihaa ja katkeruutta. En halua sulkea niitä pois. En halua tukahduttaa niitä, haluan purkaa ne hallitusti. Vaikeiden tunteidenkin kanssa on elettävä ja oltava. Sisälle suljettuna niistä tulee ongelma.

Mutta en halua olla vihainen. En halua muuttua katkeraksi.

Viha on ajattelua rajoittava tunne. Negatiivisilla tunteilla on merkityksensä – jos joku hyökkää itsesi tai läheisesi kimppuun, on toimittava nopeasti. Pakoon tai puolustaudu. Jalat alle tai kädet nyrkkiin. Niin toimitaan kun henkeä uhataan. Viha on tehokas toiminnanohjausjärjestelmä: sen alaisena ei tarvitse pohtia vaihtoehtoja. 

Vihaisena ajattelu kaventuu. Syystä.

Näkökulmia

Nyt jos koskaan tarvitsen kuitenkin näkökulmia. Minun tulee kyetä etsimään ratkaisuja ja ajattelemaan uudella tavalla. Siitä hyötyvät laumani jäsenet. He ovat uusien tilanteiden edessä ja kaipaavat tukeani. Siitä hyötyvät kanssaihmiset myös koulussa, sillä tuleva syksy tuskin on samanlainen kuin edeltävät syksyt. Koronaakaan ei ole vielä voitettu.

Haluan säilyttää näkökulmanottokykyni.

Saan tuntea vihaa. Minulla on siihen oikeus. Saan kokea katkeruuden hetkiä. Sekin on ookoo. Mutta en halua muuttaa tapaani katsoa maailmaa: viha ja katkeruus eivät ole luontaisesti niitä linssejä, joiden läpi tutkin todellisuutta. Haluan olla edes osittain sama Sanna kuin ennenkin. 

Minulle haaveilu ja ideoilla pallottelu on yhtä luontaista kuin hengittäminen. Yhtä ideaa seuraa toinen ja tuolta kimpoaa jo kolmas. Vain pieni osa ideoista ja haaveista pääsee jatkoon. Valtaosa haihtuu ja unohtuu. Tärkeintä on ajattelu. Jos annan vihan muuttaa minua, muuttuu jotain hyvin syvintä itsessäni. 

On täysin eri asia tuntea vihaa kuin olla vihainen.

Annan siis vihan olla. Vihan hetkinä istun alas ja puhisen. Voin suorastaan nähdä, kuinka kehoni hehkuu punaisena. Että tunnenkin tuolloin syvää vihaa ihan kaikkea kohtaan. Joskus annan jopa sormieni puristua nyrkkiin. Mutta enää Joku ei hallitse mieltäni. Olen tehnyt välirauhan hänen kanssaan.

Tunnen vihaa ja annan sen sitten mennä. Jatkan elämääni, kerään voimia. Ajattelen, tutkin vaihtoehtoja, pohdin tulevaisuutta ja edelleen näen siellä paljon mahdollisuuksia.  Toisinaan nauran sydämeni pohjasta ja siinä hetkessä unohdan kaiken surun ja vihan. 

Tunnen vihaa, mutta en ole vihainen.

Tämä kirjoitus on osa sarjaa, jossa kirjoitan vaikeista tunteista. 

Luku- ja kuunteluvinkkejä:

Tällä kertaa listasta löytyy vain verkkolähteitä. Oma kirjallinen luku-urakkani on kohdistunut empatiaan ja oppimiseen – viha ryöpsähti päälle niin ennalta-arvaamattomasti, että nyt tarjolla vain kevyemmin aihetta käsitteleviä lähteitä.

Hyvä elämä

Ted-talk hyvästä elämästä on ihan hiton hieno. Se ei varsinaisesti liity suruun, vihaan tai katkeruuteen. Videolla Robert Waldinger kertoo Harvardin yliopistossa tutkimuksesta, jossa on seurattu yksilöiden elämää teini-iästä vanhuuteen. Tarkoituksena on selvittää, mikä todella pitää ihmisen terveenä ja onnellisena.

Sillä aikuisten oikeasti, kyllä jokainen keski-ikäinen tietää, että hyvään elämään kuuluu niitä paskamaisiakin päiviä. Sellaisia hiton hankalia. 

Jos et vielä ole tätä katsonut, niin katso nyt. Lämmin suositus.

Tunnekartta

Tunteet ovat kehollisia. Aivotutkija Lauri Nummenmaa työryhmineen on tutkinut, miten tunteet näkyvät kehossa. Samalla he ovat selvittäneet myös meidän aivoissamme tapahtuu, kun tunnemme tunteita. Tunteiden kehokartta on syntynyt tämän tutkimusryhmän työn tuloksena.

Lue lisää tutkimuksesta esimerkiksi tämän linkin takaa:

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/tunnekartta-nayttaa-tuntemusten-paikan-kehossa

Surusta

Surututkija Mari Pulkkinen tuntee surun. Etenkin suomalaisten tuntemana. Oma vihani kumpusi osittain surusta ja tämä kirjoitus nosti kyyneleet silmiin. Lukukokemus antoi myös (taas kerran) oikeutuksen kaikenlaisille tunteille: ei ole yhtä ja ainoaa tapaa surra. Siitä ei tarvitse myöskään pyrkiä irti.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/12/09/sureva-ei-unohda-suru-on-hanessa-aina-mari-pulkkinen-tuntee-suomalaisten-surun

Innostuksesta ja ilosta

Elämä on täynnä tunteita. Siitä, miten ja miksi minä olen minä, voit lukea täältä:

Miten minusta tuli yksisarvisope?

Hullu haaveilija – hiton hyvä haaveilija!